keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Parisuhteen lakeja

Kauan sitten, kun olimme Miehen kanssa vasta tunteneet vähän aikaa, me aloimme kirjoittaa lakeja parisuhteeseemme. Se oli pääasiassa harmitonta vitsailua, joskin pyrimme siihen, että lakia sitten noudatettaisiin. Muistaakseni saimme aikaan kahdeksan pykälää ennen kuin laitoimme paperin piiloon miehen äidin tultua vierailemaan poikansa luona. Emmekä ole kyseistä paperia sen koomin löytäneet.

Harmikseni en muista kuin kaksi pykälää, joihin olen vedonnut aina sopivan tilaisuuden tullessa:

- Ei Silmät kiinni ja suu auki -leikkejä
- Mies ei saa murskata tiiliä päällään, eikä muillakaan ruumiinosillaan.

Mutta samantyylisiä ne taisivat loputkin olla.

Sinänsä nämä eivät olisi erillistä lakia tarvinneet. Kumpikin meistä haluaa nähdä, mitä suuhunsa saa, eikä Miehellä ole suurta vimmaa murskailla tiiliä millään ruumiinosallaan. Oli vain hauskaa pohtia yhdessä hassuja lakeja. Siinä oppi toisesta paljon, mm. huumorintajusta, mielikuvituksesta ja asioista, joista toinen ei pidä.

Vaikka emme sittemmin olekaan parisuhteemme lakia kirjoittaneetkaan, on niitä sääntöjä silti kehittynyt. Eivätkä ne kaikki ole kieltoja. Niissä on oikeuksiakin, kuten oikeus saada tarvittaessa aikaa itselle. Tai ohjaavia neuvoja: Toiselle pitää voida kertoa kaikesta, mitä tekee. Jos on sitoutunut parisuhteeseen, toinen kuuluu ottaa huomioon. Esimerkiksi jos kertoo parisuhteen asioita jonnekin, on molempien osapuolten tiedettävä ketkä kaikki asioista tietävät.

Välillä kaipaan saada höpöttää naisten kanssa parisuhdeasioita, kuten kaipauksestani päästä taas treffeille miehen kanssa. Romantiikkaa arvostavat ystäväni suhtautuvat höpinääni empaattisesti, ja saattavat antaa vinkkejä mihin kannattaa suunnata. Tällaisista asioista puhuminen parisuhteen ulkopuolisten kanssa on mielestäni ihan sopivaa. Yksityisemmistä asioista en puhu kuin miehen itsensä kanssa. Ja se on ollut oikea linja: yhteytemme säilyy, eikä muiden tarvitse miettiä asioita, joihin heillä ei oikeastaan ole mitään sanottavaakaan.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Mitä koti pitää sisällään?

Toisinaan mietin millaista haluan kotonani olevan. Silloin päädyn miettimään sitä, miltä minusta kotonani tuntuu, en sitä, miltä siellä näyttää. Haluan kotonani olevan lämpimän seesteistä. Mutta mitä siellä pitää olla (rakkaiden lisäksi), että koti tuntuu sellaiselta? Tuntuu suorastaan mahdottomalta luetella huonekaluja ja esineitä, jotka olisivat kiinteä osa tätä kotia.

Sen sijaan on helpompi luetella sitä, mitä en kotiini halua. Esimerkiksi en halua kotiini modernia tyyliä, joka vaikuttaa muodostuvan valkeista ja persoonattomista geometrian tehtävistä. Enkä kromia ja putkia. Tai antiikkisia pöytävaloja, jotka esittävät pikkulapsia, joiden päähän on porattu lamppu. Eikä kotiini tuoda taljoja tai kuolleita eläimiä missään muodossa.

Olen käynyt monessa kauniissa asunnossa. Erään ystäväni koti on suosikkejani. Hänellä on monia vanhoja huonekaluja, joilla on tarina. Suuria huonekasveja, jotka rönsyilevät kapaksi ikkunoille. Kokonaisuus on rakentunut vuosien saatossa rauhallisen tyylikkääksi, mutta kuitenkin sopivan vaatimattomaksi. Siellä ei tarvitse istahtaa virallisen ryhdikkäästi istuimen reunalle, vaan kyseessä on selvästi koti, jossa asutaan. Tosin poikkeuksellisen hyvin sisustettu.

Olen joskus miettinyt, että mitä sieltä tahtoisin omaan kotiini. Hänellä on monia upeita esineitä. Mutta silti omaan kotiini en koe niistä haluavani mitään. Ne kaikki kuuluvat osaksi ystäväni tarinaa, ei minun. Minä tahdon kotiini omat tarinani, perheeni tarinan. Kaiken sen löytämiseen menee ilmeisesti vielä pitkään. Ehkä kodin rakentuminen on ikuisuusprojekti, joka kehittyy ja kypsyy vuosien saatossa. Se kuulostaa oikealta. Ja lohduttavalta, kun katsoo tätä yhä keskeneräistä raivaus- ja järjestysprojektia ympärillään.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Keväisiä ajatuksia

Aurinko on saanut loistaa sinisenä hohtavalla taivaalla jo pari päivää. Silmäni eivät pitkän talven ja harmauden jakson jälkeen ole tottunut valoon, joten auringon kirkkaus tuntuu terävänä, eikä siristelystä ole ensiavuksi. Nautin kuitenkin tästä kevään aloittaneesta lämmöstä ja valosta. Tästä päivästä eteenpäin valoisaa aikaa on enemmän kuin pimeää, tänään on kevätpäiväntasaus.

Ja palmusunnuntai. Ovellamme kävi kolme pientä noitaa, joiden kanssa vahdoimme muutaman karamellin koristeltuun pajunoksaan. Onneksi muistimme eilen hankkia kaupasta sopivaa valuuttaa, muutoin pääsiäiskoriste olisi jäänyt saamatta.

Huomenna taas arki jatkuu. Mutta vain muutaman päivän ajan. Sitten koittaa pääsiäinen. Se katkaisee arjen hetkeksi. Toivon, että saan tilaisuuden hiljentymiseen ja omaan rauhaan. Olen jo jonkin aikaa kaivannut sellaista. Pidemmän hetken rauhassa, jotta sisäinen kireys hellittäisi ja tarpeeton kiireentuntu häviäisi. Hetken, jolloin minun ei tarvitsisi olla valppaana, vaan uppoutuisin päiväuniini. Viime aikoina ne hetken ovat olleet lyhyitä ja harvassa. Kuin kiusoittelua.

Pian luonto herää talven jälkeen. Tahdon herätä sen mukana. Voin jo haistaa sulavan maan, josta nousee pian kukkasia ja vehreyttä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Vaikeiden aikojen halki

Siitä, kun avioliitossamme koitti arki, on jo jonkin aikaa. Me molemmat sujahdimme arkeen helposti ja vaivattomasti, olemmehan rauhallista kotielämää mieluusti elävä pariskunta. Joten arki harmaine hetkineen ei koskaan ole ollut ongelma. Oikeastaan voisi sanoa, että kun mitään erityistä ei ole meneillään, herrasväki hymyilee tyytyväisenä. Me katsomme draamaa elokuvissa, emme halua elää sitä.

Elämä ei kuitenkaan voi olla aina seesteistä, vaikka molemmat siihen aktiivisesti pyrkisivät. Joskus elämä vain yllättää. Joskus hyvällä tavalla, mutta välillä elämä ohjautuu väkisinkin haastavampaan uomaan. Jälkeenpäin on helppo sanoa kaikenlaista siitä, kuinka luoviminen sujui itseltä ja/tai puolisolta. Silloin myrskyssä keskitytään vain selviämiseen.

Meille vaikeinta aikaa tähän mennessä on ollut poikamme ensimmäinen elinkuukausi. Sattuneesta syystä alkutaival ei ollut helppo, ja me molemmat upposimme täysin huolen, epävarmuuden ja väsymyksen hetteikköön. Etukäteen olimme tienneet, että elämä mullistuisi, mutta se pääsi silti yllättämään. Me molemmat keskityimme vain poikaan ja hänen vointinsa seuraamiseen, eikä kumpikaan muistanut enää avioliittoa. Ollenkaan. Me unohdimme täysin keskustella keskenämme. Jos puhuimmekin toisillemme, puimme pojan vointia ja tulevaisuudennäkymiä. Tosin mielestäni on ymmärrettävää, että kaikki huomio kohdistuu oman lapsen hätään.

Tuosta on pian puolitoista vuotta. Nyt jälkeenpäin olen iloinen siitä, että havahduimme kommunikaation vähäisyyteen ja yksipuolisuuteen melko nopeasti. Silloin tosin ei tuntunut siltä, että havahtuminen olisi tapahtunut hyvissä ajoin, vaan sitä syytti itseään siitä, että tilanne oli päässyt huonoksi ylipäätään. Olin naivisti pitänyt meitä parina, jonka keskinäinen side olisi niin vahva, ettei mikään koettelemus löysäisi sitä piiruakaan. Se, kun huomaa olevansa väärässä, tekee nöyräksi, mutta myös kasvattaa.

Onhan meillä vahva side. Tahdon uskoa, että se on katkeamaton. Mutta se on joustavampi ja venyvämpi kuin olin koskaan ajatellut. Seesteisenä aikana toinen on lähellä. Vaikeina aikoina side saattaa venyä ja toinen ajautua kauemmaksi, mutta helpottaa tietää, että side on silti olemassa. Se on jotain, mihin me molemmat voimme tarttua ja lähteä vetämään itseämme takaisin toisen luo. Tämän opin silloin. Olen kiitollinen siitä, että voin luottaa meidän molempien haluun nähdä vaivaa päästä takaisin lähemmäksi toista, kun vaikeita aikoja taas tulee.

Elämämme on nyt arjen harmaata seesteisyyttä, kevään odottamista. Ja hyvä niin. Toisinaan on hyvä muistella vaikeampia aikoja, jotta osaa paremmin nähdä rauhaisan, joskin tylsän, elämän arvon.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Harmaana alkava kevät

Niin tuli päivä, jolloin minulla ei ollut mitään sanottavaa. Se oli arkipäivä. Kuin mikä tahansa arkipäivä. Heräsin, söin ja siivoilin vähän äitiydeltä ehtiessäni. Kävin illalla väsyneenä nukkumaan ja aamulla heräsin uuteen, mutta ihan samanlaiseen, päivään. Samoin seuraavana aamuna.

Päivistä tulee viikko ja lopulta minun on vain löydettävä jotain sanottavaa. Katson kotiani, joka yhä odottaa järjestystä. Totean kyllästyneeni siihen aiheeseen. Ajattelen miestäni ja suhdettamme. Meillä on tasaisen varma suhde. Vakaa, rakastava, turvallinen, mutta paljoa sanottavaa siitä ei saa. Elämme tätä arkea yhdessä. Mietin hetken ystäviäni. Heidän elämänsä on nyt kiireistä, enkä ole tavannut heitä vähään aikaan. En ole enää laittanut viestejäkään, vaan odotan, että kuuma rauta on saatu taottua. Että heillä olisi taas aikaa.

Sitten, niin kuin useasti aiemminkin, teen itselleni kupillisen teetä ja katselen ulos ikkunasta. Poika nukkuu päiväuniaan, joten ehdin hetken olla aivan hiljaa ja antaa ajatusten vaeltaa.

Ulkona on niin kaunis päivä. Lumetkin on alkanut sulaa. Kohta se tulee. Kevät. Voiko arki olla harmaa, kun kevät tulee? Tänään ainakin tuntuu siltä, jopa tällaisesta kevätihmisestä.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kukkasista

Eilen oli kansainvälinen naistenpäivä. Monet ovat sitä mieltä, että silloin naisille kuuluu antaa kukkia. Ja mikäs siinä, jos se tuottaa iloa.

Oma mieheni ei osta minulle kukkia. Ja hyvä niin, koska se on osoitus siitä, että hän on kuunnellut minua. Minä en nimittäin pidä leikkokukista. Olivat kuinka kauniita tahansa.

Minua häiritsee niissä se, että ne kuolevat. Kukka alkaa hitaasti kuolla heti, kun se leikataan irti. Vesimaljakkoon laittaminen on lähinnä väistämättömän viivyttämistä. Ajatus siitä, että katselen hidasta kuolemaa, on minusta vastenmielinen, enkä siksi halua leikkokukkia kotiini. Mieluummin katselen kukkia siellä, missä ne saavat kasvaa ja kukoistaa. Kävelyretki kukkaniityn vierellä on mielestäni paljon ihanampi tapa nauttia kukkasista.

Tiedän, ettei kaikki ajattele laillani, eikä monet tiedä ajatuksistani ylipäätään. Niinpä aika ajoin saan lahjaksi pienen kimpun kukkia, jotka otan hymyillen vastaan. Olen iloinen siitä, että joku haluaa ilahduttaa minua. Ja monesti olen antanut kukat eteenpäin jollekulle, joka niistä nauttii minua enemmän. Kukkaset voivat tuoda kotiin myös väriä, iloa ja lämpöä. Jos siis ajatus niiden kuihtumisesta ei vaivaa liiaksi.

Mielipiteitä on monia. Mutta minuntapauksessani mies tekee oikein, kun ei koskaan osta minulle kukkia. Tai bonsai-puuta, mutta siihen on ihan eri syy. (Minulla on viherpeukalo keskellä kämmentä.)

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Kevättä odotellen

Minä olen alkanut kaivata kevättä. Enää ei taivaalta satava lumiarmeija herätä halua jäädä katselemaan jäisten kiteiden tanssia. Päivä päivältä lunta vain tulee lisää ja lisää. Maa on ollut jo viikkoja tulvillaan tuota kylmää ainetta, joka muuttaa kävelyt tarpomiseksi. Joka päivä tuntuu taas hieman vaikeammalta lähteä ulos. Jo ajatuskin siitä, että pukisi itsensä ja poikansa lämpimästi ennen kuin lähtisi auraamaan jalkakäytäviä rattailla, saa tuntumaan siltä, että parempi olisi vain jäädä kotiin. Mies kyllä käy kaupassa kotimatkalla.

Saan kyllä pakotettua itseni ulos - pojan vuoksi. Mutta ärsyttävän vaivalloista se on.

No, ei onneksi ole enää montaa kuukautta siihen, että lumet sulavat ja vihertyminen alkaa. Pian saa tuntea lämpimän tuulenpuuskan kasvoillaan, eikä tarvitse pakkautua toppavaatteisiin. Lakaisukoneet käynnistetään talven jäljiltä ja pölypilviä seuraa siisti kaupunki kesää odottamassa.

Mutta viis kesästä. Minä olen kevätihminen. Tulisipa se jo.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Konmari - lupa raivata

Raivausprojekti se vain jatkuu päivästä päivään. Välillä edistyy paremmin, välillä otetaan takapakkia. Sain lainaksi ystävältäni Marie Kondon kirjan Konmari Siivouksen elämänmullistava taika. Olin kuullut kirjasta aiemminkin, muistaakseni jokin lehtijuttu siitä vinkkasi. Nyt tämän projektin myötä kirja on ajankohtainen minulle, ja ajattelin siitä olevan hyötyä urakassani.

Nyt, kun olen lukenut kirjan, olen vähän kahden vaiheilla. Kirjassa on paljon hyvää, mutta siinä on myös sellaisia neuvoja, joiden toimivuuteen en usko lainkaan. Kirjoittajan esittelee myös muutamia mielestäni kummallisia ajatuksia. Esimerkiksi tavaroille puhuminen on minusta outoa, vaikka voinkin ymmärtää mihin sillä pyritään. Tavaroiden kiittäminen hyvästä työstä voi auttaa antamaan arvoa käyttämilleen esineille ja niiden hyvästely voi helpottaa luopumisen tuskaa. Mutta en minä voi puhua elottomille esineille. Se tuntuu hölmöltä.

Mutta kirjasta on paljon apua, kun yritetään raivata tarpeettomaksi käyneitä tavaroita, joilla on tunnearvoa tai jokin muu henkinen ote itsestä. On tavallaan helpottavaa saada lupa lahjoittaa hyväntekeväisyyteen lahjaksi saatuja astioita, joita ei ole käyttänyt koskaan, mutta läheisen ihmisen loukkaamisen pelko saa pitämään ne ikuisesti kaapissa pölyä keräämässä. Tai ne asiat, joille voi muka olla vielä joskus käyttöä. Ja vaatteet, joita ei pidä, vaikka ne sopivat ja joista haluaisi pitää, mutta ei pidä. Kirja auttaa käymään sen päänsisäisen prosessin, jonka jälkeen osaa suhtautua tavaraan riittävän kylmästi voidakseen laittaa ne pois.

Kirja ei myöskään kerro ratkaisua siihen, mitä tehdä tavaroille, jotka haluaisit laittaa tarpeettomana pois, mutta et voi, koska ne eivät ole sinun. Itse odotan miehen innostumista. Hän on samaa mieltä kanssani, että pelkistetympi koti olisi kiva ja tavaroissamme on paljon turhaa, mutta ei vielä saa aikaiseksi käydä omaa omaisuuttaan läpi. No, ehkä jonain päivänä. Tällaisissa tilanteissa on turha uneksiakaan toteuttavansa raivausprojektin kerralla, niin kuin kirja kehottaa.

Oli sen lukeminen silti hyödyllistä. Näppäriä vinkkejä tavaroiden läpikäymiseen, ja samalla tuli pohtineeksi sitä, millaisessa kodissa haluaa elää ja mitä tavaroita kodissaan ylipäätään haluaa olevan. Sen mielikuvan voimin jaksan jatkaa tätä hitaasti etenevää raivausprojektia.