keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Puhtautta puolivillaista

Nyt, kun kotimme on taas hieman paremmassa järjestyksessä, ajattelin kutsua meille kylään vieraita. Saisin vielä vähän potkua ja motivaatiota suorittaa massiivinen urakka loppuun, ja vieraat saisivat ihailla kiiltävän puhdasta kotiamme, joka olisi kerrankin täydellisessä järjestyksessä. No, saahan sitä unelmoida.

Tänään siis tulee vieraita, mutta kotimme on kaukana kiiltävästä, ja järjestyskin on ottanut takapakkia. Yhtäkkiä vain huomasin, että olen mahdottoman urakan edessä. Villakoiratkin naureskelivat minulle kipitellessään huonekalujen alla. Pyyhkäisin tahran jostain ja huomasin vieressä toisen. Sen pyyhittyäni huomasin, että oikeastaan koko pinta pitäisi puhdistaa. Ärsyynnyn itseeni, kun tuhlaan aikaa yrittämällä siivota oikomalla. Jos vain ottaisin kunnon välineet esiin ja siivoaisin kiltisti kunnolla, saisin parempaa jälkeä nopeammin, mutta ei. Minä ilmeisesti kuvittelen, että riittää, kun vähän huitoo rättiä yhtä pientä tahraa päin, niin koko koti näyttää siistiltä ja tuoksuu raikkaalta.

Onneksi emme oikeastaan kutsuneet kylään vieraita, vaan ystäviä. He eivät katsele nurkkiamme arvostellen. Joten voin huoletta pudottaa siisteysvaatimustani tasolle, jonka kykenen jäljellä olevassa ajassa suorittamaan.

Enkä minä siivoa vain heitä varten, vaan paljolti itseni vuoksi. Minusta on mukavaa voida keskittyä viettämään mukava hetki ystävieni kanssa. Siihen en kykenisi, jos olisi liian sotkuista. Ystävien sijaan keskittyisin teehetken aikana likatahroihin ympärillämme. Katselisin murusia keittiön lattialla, kun ystäväni vuodattaisi ilojaan tai surujaan. Siksi siivoan. Omat sotkuni eivät saa vangita huomiota, jonka ystävä ansaitsee.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Tarpeettoman tavaran kuorma

Olen viime päivinä keskittynyt etsimään tavaroita, joista meidän olisi hyvä luopua. Olen tuijottanut hyllyjä ja kaappeja, sitten järjestellyt tavaroita uudelleen. Olen miettinyt tarpeitamme ja tuijottanut olohuoneessa kriittisesti melkein kaikkea. Projekti on edelleen kesken, mutta tänään tulee SPR:n noutopalvelu hakemaan ensimmäisen erän tavaraa: kaksi kaappia, kaksi tuolia, kolme jakkaraa, matkalaukullisen kirjoja ja pari kassillista muuta sekalaista tavaraa. Kyllä. Meillä oli yhtäkkiä tarpeettomia huonekalujakin.

Olen melko hyvilläni, vaikka tähän on jo kulunut paljon enemmän aikaa kuin odotin. Keittiö ja eteisen kaapit odottavat vielä läpikäymistään. Samoin miehen tavarat. Hänelle tämä projekti on kiireellisyyslistalla häntäpäässä, lykättynä hamaan tulevaisuuteen. Se ei kuitenkaan ole ongelma. Minä kerään vastaantulevat pitkään käyttämättömänä olleet miehen tavarat laatikkoon, ja mies saa ihmetellä laatikon sisältöä sitten, kun viitsii. Ovatpa ainakin yhdessä paikassa.

Mutta on tämä kannattanut. Vähemmän siivottavaa. Kaapin aukaistuani näen heti mitä siellä on, eikä tarvitse tonkia. On kuin ilmakin olisi miellyttävämpi. Melkein zen.



keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Kärryillä muutokseen

Jälleen olen saanut itseni kammettua takaisin kärryille, jotka kuljettavat kohti parempia elämäntapoja. Toivottavasti tällä kertaa pysyn kyydissä. Monesti on käynyt niin, että mielestäni kärryt kulkevat liian hitaasti, joten yritän kiiruhtaa muulla tavalla - ja putoan sitten kärryiltä. Tai jos maltakin kulkea kärryjen hitaaseen, mutta järkevään tahtiin, saatan vain valahtaa kyydistä, kun unohdan sallitun herkuttelun jälkeen pitää kiinni. Mutta kyydissä ollaan taas, vaikka harmittaakin huomata miten paljon takapakkia on tullut otettua.

Yritän olla toistamatta aiempia virheitäni. Olen nyt tehnyt enemmän ajatustyötä, enkä vain mitään miettimättä lähtenyt toteuttamaan parempaa rutiinia. On todella vaikeaa muuttaa vuosia jatkuneita tapoja, jotka tuntuvat mukavilta, vaikka ymmärtäisikin muutostarpeen. Ainakin minun mieleni haraa vastaan, kun rutiineihin yrittää tehdä muutoksia. Siksi minun on ajateltava asiaa kunnolla niin kauan, että sisäistän sen. Sitten uudesta tulee helpommin rutiini, ja se alkaa tuntua niin mukavalta, ettei entiseen palaaminen olekaan helppoa. Ainakin haaveissani se menee näin.

Toivon ennen kaikkea pääseväni yli jatkuvasta väsymyksestäni ja muutoinkin tuntemaan oloni hyväksi. Toki tarkkailen myös vaa'an lukemia: normaalipaino on tavoitteena. Sen ei luulisi olevan ylitsepääsemätöntä; en ole pahasti ylipainoinen.

Ensimmäinen tavoitteeni on, että olen kesällä riittävän hyvässä kunnossa, että jaksan parin-kolmen tunnin patikkaretken miehen ja innokkaan taaperon kanssa. Pelkästään miehen kanssa jaksaisin sen ehkä jo nyt, mutta pikkumies asettaa lisää vaatimuksia kunnolle. Häntä pitää jaksaa kantaa, ehkä jopa suurin osa matkasta. Mutta tämän pitäisi jokatapauksessa olla helppo tavoite saavuttaa. Toiseksi tavoitteeksi keksin jotain hieman vaativampaa. Ehdotuksiakin otan vastaan.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävyyden rikkaus

Minä olen ollut onnekas. Elämääni on ilmestynyt ihmisiä, joita minulla on ilo kutsua ystäviksi. Aina ei ole ollut niin. Nykyiseen elämäntilanteeseeni verrattuna se aika on kuin kokonaan toisesta elämästä, toisesta maailmasta. Silloin saattoi kulua viikkoja etten puhunut kenenkään kanssa. Vastasin kassaneidin tervehdykseen mutisten jotain hein tapaista. 

En kaipaa tuota aikaa. Vaikka olen edelleenkin melko sisäänpäinkääntynyt ja viihdyn omissa maailmoissani, on silti hienoa tuntea ihmisiä, jotka vilpittömästi pitävät minusta. Ja mikä parasta, minäkin pidän heistä. On suorastaan ihmeellistä saada olla oma itsensä arvostelua pelkäämättä, vaikka joskus ystävä katsoisikin hämmentyneenä, että mitä se Tuija nyt selittää. Välillä sisälläni tuntuu kaiku yksinäisistä vuosista, ja silloin helposti pulputtaa typeryyksiä vain siitä ilosta, että on juttuseuraa. Sosiaalisesti elämäni ei ole koskaan ollut näin rikasta. Olen sanomattoman kiitollinen.

-

Näin ystävänpäivän kunniaksi, lainaan blogiini vielä Sonja Haran kirjoittaman runon.

Onnen hetkiä,
löytöretkiä

hyvää kuntoa,
myötätuntoa

riemunhyppyjä,
naurunryppyjä

pitkää mieltä,
viisasta kieltä

vanhaa ja uutta,
elämän sankaruutta!

perjantai 12. helmikuuta 2016

Lapsuudenkodin valokuva-albumit

Katselin vanhoja valokuvia käydessäni lapsuudenkodissani. Minä, sisarukseni ja vanhempamme irvistelemme milloin missäkin. Olemme huvipuistossa, metsässä, sukulaisten ja ystävien luona kyläilemässä. Silloin tällöin vastaan tulee kuva, jossa on joku, jota en tunne. Sitten albumi kiertää, eikä kukaan meinaa muistaa kenen sylissä oma lapsi kuvassa onkaan. Ja pudistellaan päätä, että kuvien takana pitäisi lukea ketä siinä on. Jostain syystä sitä on kai luullut, että kuvan kaikki henkilöt muistaisi iän kaiket.

Oli mukava ihmetellä maailmaa ennen syntymääni ja sen jälkeen. Olen katsonut noita kuvia monet kerrat, mutta jollain tavalla kuviin tulee lisää syvyyttä ja niissä näkee uusia asioita, kun niitä katselee uusin silmin. Etenkin nyt, kun olen itsekin vaimo ja äiti. Voin nähdä omissa ja sisarusteni vauvakuvissa samoja piirteitä kuin näen pojassani. No, luonnollistahan se. Mutta silti niin hämmästyttävää.

Skannasin itselleni jonkin verran kuvia. Ajattelin koostaa niistä itselleni sukukirjan. Sen voin sitten aikanaan antaa pojalleni. Oman suvun tarina on tavallaan osa itseä. Yleensä se on se tausta ja ympäristö, jossa on kasvanut, ja siksi asiat ja tapahtumat, joista ei välttämättä ole kuullutkaan, vaikuttaa itseen - ehkä suurestikin.

Toisaalta on vain mukava katsella kuvia, joissa on onnellisia muistoja. Joskus niitä ikävämpiäkin, jotta näkee, miten kauas niistäkin on päässyt.

torstai 4. helmikuuta 2016

Niin lähti rautajalka luotani

Reilu kymmenen vuotta sitten isäni teki minulle pyynnöstäni rautaisen, reilun metrin korkuisen, kynttilänjalan. Muistan kun näin sen ensimmäisen kerran. Se ei ollut sellainen kuin olin paperille hahmotellut. Isäni oli innostunut ideastani, mutta inspiraatio oli johdattanut hänet pois alkuperäisten piirrustusten luota. Olihan se hieno, mutta ei sellainen kuin olin halunnut.

Pettymyksestä ylipäästyäni miellyin kynttilänjalkaani. Suunnittelin asentavani siihen isohkon lyhdyn, mutta se projekti lykkääntyi jatkuvasti, koska kaupoista ei löytynyt mieleistä lyhtyä sopivaan hintaan. Mutta kelpasi siinä poltella ihan vaan pöytäkynttilöitä. Sitten muutin pikkuruiseen asuntoon, ja rautajalka oli vietävä varastoon pois tilaa viemästä.

Varastossa se sai asustaa kunnes muutimme tähän nykyiseen asuntoon. Mutta nyt se ei enää sopinut käyttöesineeksi. Poika nojaili sitä vasten, ja vaikka jalka on tukeva ja painava, sai pikkumies jalan huojumaan sen verran, ettei siinä mielestäni ollut turvallista polttaa kynttilöitä. Käyttämättömänä se unohtui hiljalleen nurkkaansa.

Nyt, kun päätin alkaa luopumaan kaikesta tarpeettomasta tavarasta, aloin katsomaan rautajalkaa uusin silmin. Olin kuljettanut sitä mukanani yli kymmenen vuoden ajan, mutta vieläkö sillä olisi tilaa kodissani. Tulin siihen tulokseen, että ei. Niin hieno kuin rautajalka onkin. Mieluisaa lyhtyä ei siihen koskaan löytynyt, ja se oli jo vuosia ollut lähinnä tiellä. Kysyin isäni mielipidettä - enhän halunnut loukata häntä - ja hänen puolestaan olisin saanut hävittää sen jo vuosia sitten. Isäni ei lopulta itse ollut tyytyväinen tuotokseensa, koska koristekiekurat eivät ole tismalleen samalla korkeudella. Hän on katsellut rautajalkaa ylikriittisin silmin.

Mutta sitten tuli seuraava ongelma. Miten siitä luovun? Roskiin heittäminen ei tullut kysymykseenkään, se on aivan liian hieno siihen. Toki voisin myydä rautajalan, mutta paljonko siitä pyytäisi? Jos kymppejä, niin summa on aivan liian pieni, ja satasilla kukaan ei sitä osta. Rautajalka on uniikki ja korvaamaton. Niinpä ainoalta sopivalta ratkaisulta tuntui lahjoittaa se pois.

Niinpä laitoin ilmoituksen, että annetaan rautainen kynttilänjalka. Ja puoli tuntia myöhemmin rautajalka oli varattu. Kun sen uusi omistaja tuli hakemaan jalkaa, hänen vilpittömän ilahtunut olemuksensa selvästi kertoi ratkaisuni olleen oikea. Minä sain lahjoittaa aarteen toiselle. Sellainen kokemus on korvaamaton. Aivan kuten rautajalkakin. Se matkasi 60 kilometrin päähän ja saa nyt kannatella valoa maaseudun hämärässä sen sijaan, että keräisi pölyä kerrostalon nurkissa.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Odottavan aika

Mieheni oli ehtinyt olla kolmisen kuukautta leikkausjonossa pieneen operaatioon. Ei mitään vakavaa, niitä taidetaan tehdä viikottain rutiininomaisesti kymmeniä. Arvelimme, että helposti voi kulua se puoli vuotta ennen kuin leikkaus tehdään. No, yllättäen viime viikolla soittivat ja tarjosivat peruutusaikaa seuraavalle päivälle. Mies selvitti asiaa työnantajansa kanssa, koska tiedossa olisi muutaman viikon sairausloma. Pomo kehotti hoitamaan asian pois alta, ei ole meneillään mitään erityisen kiireellistä. Ja niin tuosta noin vain mies leikattaisiin seuraavana päivänä.

En ollut huolissani leikkauksesta, vaikka emme olleetkaan ehtineet varautua siihen. Kuten sanottua, se on pieni toimenpide ja kirurgeille jokapäiväistä rutiinia. Mies pääsisi samana päivänä sairaalasta pois. Sanoin aamulla heipat rakkaalleni hänen lähtiessään. Oli melkein kuin mikä tahansa aamu. Sitten aloitin omat arkirutiinini pojan kanssa ja jäin odottamaan.

Muutaman tunnin kuluttua mies laittoi viestin, että leikkaus on puolilta päivän, kunhan kirurgi palaisi lounaalta. Hetken viestiteltyämme mies kertoi laittavansa puhelimen kiinni ja lokeroon, joten olisi tiedossa informaatiokatko.

Keskipäivä tuli ja meni. Minä aloin odottamaan viestiä, että leikkaus olisi ohi. Kello raahusti eteenpäin, hitaasti. Laskin päässäni realistisia aikoja, jolloin viesti voisi tulla. Sitten vähän epärealistisempiakin, joissa varasin mielessäni runsaasti aikaa kaikkeen. Lääkäri olisi ollut viiden ruokalajin lounaalla, jonka sulatteluunkin piti varata aikaa. Sitten he olisivat ennen leikkausta rupatelleet mukavia, ja leikkaus olisi sujunut hitaasti, kun se rupattelu oli niin kivaa. Ja meneehän tovi siihenkin, että puudutus laskee niin, että mies pääsee könyämään lokerolle noutamaan luurinsa.

Neljän jälkeen aloin olla hieman huolissani, kun viestiä ei kuulunut, mutta arvelin miehen saattavan vain ilmestyä kotiin varoittamatta. Torjuin silloin tällöin mieleeni nousevia katastrofikuvia. Muistutin itseäni faktoista. Mutta siitä huolimatta olin levoton. Odottaminen epätietoisuudessa saa helposti mielikuvituksen laukkaamaan, eikä erityisen miellyttävällä tavalla. Kun kello lähestyi puolta kuutta, minun oli soitettava äidilleni. Vain saadakseni puhua jonkun kanssa.

Viesti tuli puhelimeeni puhelun aikana. Kaikki oli hyvin, leikkaus oli vain hieman viivästynyt. Mies tulisi kotiin jahka saisi taksin allensa. Miten kevyeltä tuntuikaan, kun olin saanut viestin luettua. Ja tämä kaikki vain pienen toimenpiteen vuoksi.