perjantai 8. heinäkuuta 2016

Loma sateessa

Tässä eräänä aamuyönä havahduimme miehen kanssa molemmat siihen, että sade paukutti ikkunalautaa vasten. Kuulin väsyneen huokauksen, kun mies ajatteli, että tuohon säähän sitä pitäisi kohta lähteä rämpimään. Jäin odottamaan ja melkein saatoin kuulla kuinka hän hänen aivonsa saivat unihorteessakin muodostettua sanan loma. Kuului tyytyväinen hymähdys, mies käänsi kylkeään ja nukahti. Itse jäin vielä kuuntelemaan sateen ropinaa.

On ihanaa saada jäädä lämpimään, nukkua hetken pidempään. Ei loma sateellakaan pahaa tee. Toivon kuitenkin, että miehen loma ei koostu pelkästään sadepäivistä. Mutta oli sää mitä tahansa, me nautimme nyt kiireettömistä päivistä. Leikimme poikamme kanssa ja kiertelemme ihmettelemässä asioita, joita muuten emme ehtisi ihmetellä. Huomenna käymme kotipaikkakuntamme museossa, jossa en ole käynyt koskaan. Se on ollut liian lähellä. On ollut liian helppoa ajatella, että sitten joskus. Joskus tulee siis huomenna.

Muutoinkin käytämme miehen loman pääasiassa lepäämällä ja leikkimällä turistia lähialueilla. Minulla on hyvä tunne tästä lomaratkaisusta. Odotan jo innolla, mitä kaikkea mielenkiintoista löydämme.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Pieni ilmoitus

Tein pieniä muutoksia tähän blogiini. Koska en edelleenkään pysty itse kirjoittamaan kommentteja omaankaan blogiini, päätin ottaa mahdollisuuden kommentoida blogissani kokonaan pois. Ei toivottavasti jää harmittamaan ketään vastauksen puute. Mutta koska kaipasin kuitenkin mahdollisuutta saada palautetta, lisäsin pari ystävällissävyistä nappia. Kukin voi halutessaan niitä painamalla kertoa minulle pitikö tekstistä vai ei.

Minulla on ollut viime aikoina muut projektit mielessä, joten blogi on jäänyt taka-alalle. Ja siellä se pysyy ainakin tämän kuun loppuun asti. Palaan bloggaamisen pariin heinäkuussa, jolloin minulla on toivottavasti taas jotain järkevää sanottavaakin.

Mukavaa kesää!


torstai 2. kesäkuuta 2016

Hoitamatonta kauneutta

Sain taas aihetta pohtia omaa välinpitämättömyyttäni kauneudenhoitoa kohtaan. Torilla oli joku ihonhoitotuotesarjaa kaupitteleva nainen, joka pysäytti minut työnnellessäni rattaita. Vastasin tervehdykseen ja minulta kysyttiin, miten hoidan ihoani. Myyjän mukaan minulla oli pieniä iho-ongelmia ja couperosaa. Mietin hetken miten vastaisin, ja lopulta päädyin tokaisemaan, etten mitenkään. En välitä, sanoin ja hymyilin naiselle hieman anteeksipyytävästi. Myyjä vaikutti hämilliseltä, ehkä hieman pettyneeltäkin, mutta toivotti ystävällisesti hyvää päivänjatkoa ja kiiruhti seuraavan potentiaalisen asiakkaan luo.

Minulla on useita syitä siihen, miksi en jaksa vaivautua. Mikään syistä ei yksinään saisi minua kulkemaan tätä luonnonlapsen tietä, mutta yhdessä ne ovat minut sinne vaivihkaa johtaneet. Osittain kyse on laiskuudesta ja piheydestä. Joskus satuin huomaamaan, ettei monetkaan kiinnittäneet huomiota siihen olinko sinä päivänä meikannut vai en. Niinpä meikkaaminen jäi, ja siitä säästyvät rahat opin syytämään itseäni enemmän miellyttäviin turhuuksiin.

Jossain määrin kauneudenhoitovastaisuuteni on kaupallisuuden ja pinnallisuuden hiljaista vastustamista. Minä haluan saada olla vapaasti oma itseni, ja jollain tavalla koen meikkien ja muun kauneudenhoidon peittävän sitä alleen. Minä en pidä siitä, että kaikkien naisten oletetaan  olevan kiinnostuneita omasta kauneudestaan, ja siihen pitäisi vielä sijoittaa paljon rahaa. Minulla ei ole mitään velvollisuutta olla kenenkään silmänruokaa, saatika maksaa itseäni kipeäksi sellaisesta roolista. Sen pitäisi saada olla valinta, ei velvollisuus. Monethan valitsevat pinnallisemman tien mielellään, joten ei kai kaikkien tarvitse?

On minullakin pinnallinen puoleni, tietenkin. Haluan olla kaunis ja haluttu, mutta omalla tavallani. Minun mielestäni kauneus on käsitteenä paljon monimuotoisempi kuin yleensä halutaan ymmärtää.  Minä itse pidän luonnollisuudesta, ja siihen saa sisältyä virheitäkin. Nehän kertovat tarinoita elämästä, ja  sellaista pidän todella kiehtovana.

Ja mitä kauneudenhoitoon tulee, minun näkemykseni mukaan paras tapa on kokonaisvaltainen hyvinvoinnista huolehtiminen. Kunhan malttaisin lopettaa suklaan syönnin, katoaisi ne myyjättären mainitsemat pienet iho-ongelmatkin. Couperosaa en jää miettimään, se on vain kasvojeni punoittava ominaisuus.

tiistai 31. toukokuuta 2016

Kesän tuloa ei voi estää

Kevät alkaa väistämättä olla takanapäin. Se tekee hieman haikeaksi, koska en ole kesäihminen. On alkamassa vuodenaika, jolloin on liian kuumaa ja valoisaa nukkumiseen, eikä elämästään nauttivat öttiäiset tahdo pitää riittävää väliä minuun. Onneksi kesässä on hyviäkin puolia, ettei tarvitse nurista kaiken aikaa.

Olen viime aikoina ulkoillut paljon. Osallistuin pieneen kuntokisaan, jossa toukokuun ajan kerätään liikkumalla pisteitä. Eniten pisteitä kerännyt voittaa jotain. En edes tiedä mitä. Arvelin, että kuntokisa voisi olla hyvä motivaatiokeino liikkua enemmän, ja se onkin toiminut oikein mainiosti. En missään vaiheessa ole uskonut voittavani (ja siksi en ole edes ottanut selvää palkinnoista), mutta halusin kerätä pisteitä sen verran, ettei tarvitse hävetä suoritustaan.

Kisa on tehnyt hyvää monin tavoin. Me olemme päässeet miehen kanssa useammin sohvaa pakoon ja olemme käyskennelleet uusissa paikoissa. Olemme löytäneet viehättäviä leikkipuistoja ja nähneet läheisistä asuinalueista puolia, joista emme olleet olleet selvillä lainkaan. Olemme puhuneet ja haaveilleet yhdessä. Tehneet siis kaikkea sitä, mikä vahvistaa hyvää parisuhdetta.

Kesä tuo mukanaan monia mahdollisuuksia seikkailuun. Nyt, kun tiedämme miehen kesäloman ajankohdan, voimme tehdä suunnitelmia. Päässäni pyörii monia ideoita, joista ainakin osan voisi toteuttaa. Yksi juttu on jo varattu. Mutta huomenna se alkaa virallisesti: kesä. Joten hei vaan, kevät! Oli ihanaa. Nähdään taas ensi vuonna.

torstai 26. toukokuuta 2016

Tuima rouva

Huomasimme miehen kanssa, että osa kuvistamme on kadonnut. Mitään syytä kuvien katoamiselle ei ole; ainakaan mitään selitystä ei ole keksitty. Osaa kuvista ei löydy mistään, koska kuvia on otettu tilanteessa vain minun kamerallani. Suuri harmi. Onneksi osa kadonneista kuvista on tilanteista, joissa muutkin paikallaolleet ovat kuvanneet. Esimerkiksi eräästä sukutapaamisesta mies sai pyytämällä kuvia siskoiltaan.

Katseltiin niitä kuvia pitkästä aikaa. Olimme olleet tuolloin vasta vajaan vuoden naimisissa ja tapasin osan miehen sukulaisista ensimmäistä kertaa. Muistan miten jännittynyt olin: halusin miehen sukulaisten pitävän minusta. Se on ihan yhtä luonnollista kuin se, miten hermostuneena sitten käyttäytyy kömpelösti ja tökerösti. Selkeä katastrofin kaava, mutta sanoisin, ettei se tapaaminen mennyt minun osaltani lähellekään niin huonosti kuin olisi voinut. Siellä miehen suku keskittyi enemmänkin toisiinsa, koska edellisestä tapaamisesta oli selvästi kulunut melko kauan, joten minä sain aika lailla olla rauhassa.

Kuvien joukossa on myös yksi yhteiskuva minusta ja miehestä. Mies näyttää siinä hieman väsyneeltä, mutta muutoin edustaa itseään melko hyvin. Minä puolestani näytän harvinaisen tuimalta. Katsettani voisi melkein kuvailla sanalla murhaava. Ja koska kuva on otettu alhaalta päin, näytän olevan hieman nenä pystyssä. Toisin sanoen muuten hyvä kuva, mutta ilmeeni tekee siitä järkyttävän. Jos tuo kuva olisi ainoa kuva, joka minusta säilyisi jälkipolville, tuskin kukaan uskoisi, että olen oikeasti aika herkkä ja hyväntahtoinen ihminen, eikä mies ole tossun alla.

On tuossa kuvassa se hyvä puoli, etten enää ihmettele, kun minulta taas joskus kysytään, että miksi olen niin tuiman näköinen. Näköjään väsyneenä ja ns. ilmeettömänä minä näytän tuimuuden ilmentymältä. Nyt tosin hieman huolettaa, että onko tuo se kuva, joka miehen joillakin sukulaisilla on hänen vaimostaan? Toivottavasti ei. Mies ansaitsee paljon paremman vaimon kuin kuvan akka on. Uskallan väittää, että parempi hänellä onkin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Joskus tietoa on liikaa

Aikoinaan vastasyntyneellä pojallamme todettiin odottamaton vaiva, josta emme tuolloin olleet kuulleetkaan. Emme miehen kanssa eläneet älypuhelinaikakautta vielä tuolloin, joten sairaalassa ollessamme olimme täysin sen tiedon varassa, mitä lääkäreiltä ja hoitajilta saimme. Aluksi se epätietoisuus ahdisti, ja kai sitä kuvitteli, että tiedon määrä korreloisi jotenkin pojan toipumisen kanssa. Kotonahan odotti tietokone ja toimiva internet.

Pari minuuttia kestin lukea googlen hakutuloksia. Sitten minun oli pakko sulkea selain ja antaa olla. Väsymys ja huoli värittivät tuota informaatiopaljoutta aivan liikaa. Tein päätöksen antaa lääkäreiden päättää, mitä minun tarvitsi tietää aiheesta. Itse en tutkisi aihetta yhtään.

Lyhyesti sanottuna se oli paras mahdollinen päätös minulta. Saatoin keskittyä olemaan läsnä poikani vierellä, kun en ollut googlettamassa itseäni erikoislääkäriksi. Nykyään on liian helppoa löytää tietoa. Helposti unohtaa, että se tieto pitää osata suodattaakin. Kaikki siitä, mitä silloin parissa minuutissa ehdin lukea, ei liittynyt poikani vaivaan lainkaan.

Joskus on fiksua ottaa itse selvää, mutta joskus on parasta antaa toisten tehdä työnsä.

Ei minulla ole mitään erityistä syytä siihen, että kerron tästä nyt. Poikakin on terve, normaali lapsi alun vaikeuksista huolimatta. Asia vain tuli jostain mieleeni, ja miksi pantata itsellään elämältä saamaansa opetusta?

lauantai 21. toukokuuta 2016

Rouvan syntymäpäivä

Minä täytän tässä piakkoin vuosia. En pyöreitä, enkä saavuta mitään muutakaan jännää virstanpylvästä. Tylsiä vuosia vain. Ajattelin joskus, ettei tässä iässä enää kannata juhlia syntymäpäivää. Lasten juhliahan ne. Mutta eiväthän ne ole.

Aluksi käytin syntymäpäivääni tekosyynä saadakseni tehdä jotain hauskaa ja erityistä. Kaipasin vaihtelua arkeen. Ja havaitsin syntymäpäivän vieton hyväksi ideaksi. Yhtenä päivänä vuodessa minulla olisi syy sallia itselleni jotain erityistä. Järjestää teekutsut pukukoodilla - tai vain leipoa, jos en mitään sen kummenpaa kaipaisi. Ei siis välttämättä mitään ihmeellistä, mutta jotain ilahduttavaa.

Tänä vuonna, keskusteltuani miehen kanssa, otan muutaman tunnin aikaa itselleni. Minä olen jo jonkin aikaa kaivannut saada ruokailla aivan rauhassa, joten tänä vuonna saan lahjaksi tilaisuuden siihen. Miekkoset viettävät isän ja pojan välistä aikaa sillä välin, kun minä lähden ravintolaan. Ja koska syntymäpäivää ei yleensä juhlita yksin, tarjosin syntymäpäiväni muodostaman tekosyyn varjolla mahdollisuutta tulla aterioimaan kanssani muutamalle tuntemalleni äiti-ihmiselle. He eivät antaisi lahjaa, vaan sen sijaan kustantaisivat oman syömisensä. Meitä on nyt muutama, jotka odottavat innolla minun syntymäpäiväni juhlimista. Minä en ole ainoa, joka on kaivannut tällaista tilaisuutta.


Tämä on ihana lahja. Tarpeellinen, rentouttava hetki; lahja, joka ei pääse pölyttymään. Kiitos siitä miehelleni.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Keväiset velvoitteet

Kuten jo aiemmin olen todennut, minusta tulee keväisin suorastaan tarmokas. Tänä keväänä olen saanut jo ikkunatkin pestyä, ja katselen niitä uusin silmin. Minusta on melkeinpä tullut aikuinen: minä nautin puhtaista ikkunoista. Säväyttää hieman katsella läpi ikkunasta, jonka pystyy unohtamaan, ja tuntuu kuin pitäisi tuulla sisään. Muutoin kevätsiivous on vielä keskeneräinen, enkä aio kiirettä pitääkään. En halua tuhlata vuoden hienoimpia päiviä uurastamiseen.

Mutta muitakin keväisiä töitä on vielä tehtävänä. Kiireellisin tällä hetkellä lienee sopivien lahjojen etsintä kevään valmistuneille ja muille sankareille. Vaikka jossain määrin nautinkin tästä metsästysretkestä, välillä pelottaa mahdollisuus jäädä ilman saalista. On vain vaikeaa ostaa sopiva lahja pienellä budjetilla ihmiselle, jota ei tunne niin läheisesti. Tai sellaiselle, joka ei oikeasti halua tai tarvitse mitään. Hetkittäin mietin, olisiko liian epäkohteliasta tyytyä pelkkään korttiin. Se taitaa riippua tapauksesta; joskus on, toisinaan ei ole.

Tänään kiikutan yhden lahjan vastaanottajalleen. Lähdemme koko perhe erään pienen neidin ensimmäisille syntymäpäiväjuhlille. Hänen ikäisilleen lahjan valitseminen on vielä melko helppoa.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Keväinen sade

Sataa. Kevät saa siis jatkua, eikä kesä ala etuajassa. Hyvä niin.

Sateen lakattua on ihana lähteä käyskentelemään ulos ja haistelemaan ilmaa. Mieskin saa hengitettyä kunnolla, joten minun ei tarvitse lähteä yksin pojan kanssa. Yhdessä me sitten ihmettelemme, kuinka on niin paljon vihreämpää kuin viikko sitten. Minä suren hiljaa mielessäni lyhyttä kevättä. Parhaat päivät ovat pian ohitse tältä vuodelta ja haluan nauttia niistä jokaisesta.

Niinpä minä olen kävellyt siellä täällä päivästä toiseen. Vain välillä pysähtynyt leikkipuistoon pojan kanssa temmeltämään. Hänenkin tarvitsee päästä jaloittelemaan ja kirmailemaan lapsen lailla. Jos mies on mukana, saan hetken lepuuttaa kipeytyneitä koipiani. Muutoin tömistelen iloisesti kikattavan pojan perässä.

Kun sataa, minulla on aikaa antaa itseni levätä. Jos ei sataisi, olisin ulkona elämässä jokaisen mahdollisen keväthetken. Niistä minun sydämeni nauttii. Mutta satakoon nyt vain. Minä maltan kyllä kuunnella ropinaa ja levätä, koska pian taas aurinko paistaa. Silloin olen poissa näppäimistön ääreltä.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Höttöä romantiikannälkään

Jokin aika sitten ostin kirpparilta Rakkautta vain -elokuvan. Puhtaasti höttöiseen romantiikan nälkään. Elokuva on lievä pettymys, onhan siinä on monta nimekästä ja arvostettavaa näyttelijää. Se on kuitenkin sirpaleinen, mikä johtuu monista tarinoista, joita elokuvassa risteilee toinen toisensa lomassa. Harvoihin hahmoihin ehtii samaan yhteyden, joten moni niistä jää vain pinnalliseksi varjoksi. Mutta oli elokuvassa monia nautittavia yksityiskohtia, joiden vuoksi se oli ihan katsomisen arvoinen. Jos siis pitää rakkaushötöstä. Jos olisin elokuvakriitikko, antaisin pitkään hyviä ja huonoja puolia punnittuani kolme tähteä.

Joskus minun hupsu sydämeni kaipaa romanttista höttöä. Silloin romanttiset kirjat ja elokuvat antavat sen mitä kaipaan. Koska niissä on todelliseen, liikuttavaan loppukohtaukseen vaadittavat melkoiset mutkat ja epätoivon hetket, joita en omaan parisuhteeseeni kaipaa. Oikeassa rakkauselämässäni olen täysin tyytyväinen arkisempaan romantiikkaan, enkä todellakaan halua mitään ylimääräisiä ja tarpeettomia koettelemuksia parisuhteeseemme.

Se on vähän hassua. Olla tyytyväinen samaan aikaan, kun kaipaa kuitenkin jotain enemmän. Toisaalta se on inhimillistä ja ymmärrettävää. Arki ei ole omiaan ruokkimaan romantiikkaa, ainakaan suureellisesti. Ja me, jotka elämme vakaata ja toisinaan tylsääkin elämää, saamme romantiikannälkäämme tyydytettyä fiktiivisellä hötöllä. Se on vähän kuin vitamiinilisä. Ei yhtä hyvää kuin aito, kunnon ruoka, mutta kelpo vaihtoehto sopivassa tilanteessa. Pidemmälle ei metaforaa kannata miettiä. Vitamiinivaje ja romantiikan kaipuu eivät ole oikeasti verrattavissa toisiinsa. Ainakaan pätevästi.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Kameraa ulkoiluttamassa

Minä olen nauttinut näistä aurinkoisista kevätpäivistä. Kamera on ollut valmiudessa melkein joka hetki. En ole kummoinenkaan kuvaaja, mutta minusta on mukava jo pelkästään leikkiä kuvaajaa. Välillä onnistun todella hyvin, mutta yleensä on jälkeenpäin vaikea sanoa mitä olen yrittänyt kuvata, kun kamera on täynnä risukkojen kuvia.

Harrastelun tarkoituskin olla mukavaa puuhaa. Ainakin itse pyrin harrastuksissani siihen, että teen vain silloin kun huvittaa ja sillä tavalla kuin minua huvittaa. Ilman suoritus- ja kehittymispaineita. Minun ei tarvitse koskaan tulla mestarilliseksi valokuvaajaksi. Sen sijaan minä saan vietyä itseni säännöllisesti ulos ihmettelemään maailmaa. Saan raitista ilmaa ja näen kauniita asioita. Toisinaan suorastaan urheilen yrittäessäni löytää kauniita asioita kuvattavaksi. Olen kiipeillyt torneihin ja kiertänyt luontopolkuja. Tai vain kuljeskellut tuntikausia siellä ja täällä.

Ja kotona saalistani tarkistaessani huomaan, ettei yksikään kuva onnistunut. Siellä on tärähtäneitä ja pahasti ylivalottuneita kuvia. Tai muuten vain typeriä otoksia. Enkä ole harmissani. Minulla oli kivaa.

Mutta silloin kun kuvatkin onnistuvat, tuntuu erityisen hyvältä. Onneksi voin sitten käyttää niitä täällä blogissani kuvituskuvina. Eipä niille oikein muutakaan käyttöä ole.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Vailla vanhemmuutta


Minä tunnen useammankin lapsettoman ihmisen. Osalle heistä lapsettomuus on valinta, osalle tahatonta. Osa heistä on tyytyväisiä, osa kohtalonsa hyväksyneitä ja osa vielä kärsii epätietoisuudessa. Tänään on päivä, jolloin saa muistaa heidän arvonsa ihmisinä. Ja päivä, jolloin he saavat halutessaan tuoda esiin ajatuksensa elämästä vailla vanhemmuutta. Vanhemmuutta ei saisi pitää itsestäänselvyytenä, jokaisen elämään kuuluvana pakollisena osana. Sillä sitähän se ei ole.

Vanhemmuus ei tee muutosta ihmisarvoon. Minusta ei tullut parempaa ihmistä tultuani äidiksi. Sen sijaan minä sain jotain korvaamatonta: uuden tärkeän ihmisen elämääni. Minä itse olin jo ennestään tällainen, syntynyt sellaisena - tärkeänä jollekin. Äitiys on kuitenkin merkittävä osa minua, ja huomenna sitä juhlitaan. Onnellisena.

Tänään, tämän tekstin myötä, yritän sanoa lapsettomille läheisilleni, että tekin olette tärkeitä. Teillä ei ehkä ole omia lapsia, joille antaa itsestänne, joten me muut saamme nauttia älynne ja luovuutenne hedelmistä. Kiitos siitä kaikesta. Myös poikani puolesta. Hän oppii teiltä asioita, joita en itse kykenisi opettamaan.

Tänään muistan myös omaa polkuani äidiksi, sillä mekin olimme #yksiviidestä .


keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Keväinen kuvakimara

Aurinko on houkutellut ulos viime päivinä. Minä ja pikkumies olemme päässeet ihmettelemään kevään lämmön herättämää luontoa. 

Kevät on kaunista aikaa. Sen erityisyys on pikkuriikkisissä yksityiskohdissa. Kaukaa katsottuna keväthän näyttää kovin paljaalta. Mutta kun hidastaa askeleitaan ja pysähtyy hetkeksi katselemaan tarkemmin, näkee paljon.

 


Jonkin verran myöhemmin se paljous on isompaa ja runsaampaa, mutta silloin onkin jo kesä. Nyt keväällä kaikki on vielä ihan uutta. Vasta herännyttä.

Minun mielestäni siinä on erityistä taikaa.
 Keväällä sananjalat ovat vielä rullalla. Hauska pieni yksityiskohta keväisessä luonnossa.
 Ja heräävä pihlajakin näyttää keväällä suorastaan eri puulta.

Kukkasiakaan ei sovi unohtaa, jos puhutaan kevään kauneudesta. Tässä sinivuokkoja, luulisin.

Tätä kaikkea, ja muuta keväistä luontoa, olen ollut ulkona ihailemassa. Onko siis ihme, ettei blogi ole hetkeen päivittynyt?

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Haaveista jäätikölle

Siinä missä minä haaveilen rauhallisesta hetkestä teekupin äärellä tai muista arkisemmista asioista, eräs tuntemani ihminen on nyt toteuttamassa paljon suurempaa unelmaansa: hän on nyt Grönlannissa hiihtämässä sen poikki. Mikäli tämä matka kiinnostaa, sitä voi seurata hänen blogistaan Seikkailun lumous.

Tämä on haave, jollainen ei ole koskaan ilmestynyt minun haaveitteni joukkoon. Niiden joukossa sille olisi naurettu hulluna ja mahdottomana. En todellakaan kaipaa saada hiihtää viittä viikkoa jäätiköllä. Mutta kyllä minä tunnen silti hieman kateutta.

Minä en kadehdi sitä, että hän on nyt Grönlannissa. Vaan sitä, että hänellä oli suuri, ehkä hullukin, unelma, joka sai hänet tekemään valtavasti töitä sen toteuttaakseen. Minullakin on unelmia, hullujakin, mutta ei yhtäkään sellaista, joka saisi minut ponnistelemaan tuolla tavoin. Sellaista minä vähän kadehdin. Tahtoisin oman sellaisen haaveen.

Mikä on hulluinta, mistä unelmoin? Kirjailijan urasta ja pienestä puutalosta puutarhoineen. Matkustelusta. Siitä, että joku pyytäisi juuri minua johonkin tärkeään ennen ketään muuta. Että pääsisin elämää rajoittavista peloistani. Ja lottovoitosta miljoonien muiden tavoin.

Mutta ennen kaikkea siitä, että mihin elämä minua kuljettaisikaan, saisin pitää rakkaani lähelläni ja rauhan sydämessäni. Kunpa me emme koskaan päätyisi jäätikölle.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Haaveilua puuhäistä

Blogissani on ollut hiljaiseloa, kun flunssa sai taas otteen minusta, enkä joka kerta halua kirjoittaa Rouva sairastaa -runoa. Olen ollut nyt tänä keväänä epätavallisen usein sairaana. Liekö jonkinlaista ylirasitusta, joka heikentää immuunituotantoa. Kunhan menisi taas ohitse. Haluan päästä nauttimaan keväästä. Tänäänkin on kaunis ilma, joka kutsuisi ulkoilemaan.

Koska aika menee kotosalla ilman, että on energiaa mainittaviin projekteihin, olen haaveillut ja yrittänyt tehdä suunnitelmia.

Meillä miehen kanssa on tänä vuonna puuhääpäivä (viisi vuotta naimisissa), jonka kunniaksi halusin tehdä erityisiä suunnitelmia. Rahatilanne pakottaa pysymään tietyissä sfääreissä, eikä suunnitelmiin voi liikaa sekoittaa haaveita. On monta asiaa, mitä olisi ihana tehdä, mutta niitä täytyy edelleen lykätä tuntemattomaan tulevaan. Meillä toivottavasti riittää virstanpylväitä juhlittavaksi.

Mutta jotain pientä erityistä me pääsemme puuhääpäivämme kunniaksi tekemään: me istutamme puun. Pyysin vanhemmiltani luvan istuttaa sen heidän kesämökkitontilleen. He päättävät paikan, ja saimme valita sopivan lehtipuun. Pitkähkön harkinnan jälkeen päädyimme omenapuuhun. Sen pitäisi menestyä kyseisessä maastossa, ja se on kaunis keväisin. Kun omenapuuta kohtelee hyvin, se jaksaa tuottaa hedelmää vuodesta toiseen. Meidän mielestämme siinä on mukavaa symboliikkaa. Alkusyksynä puu sitten istutetaan, lähempänä hääpäiväämme.

Toinen asia, minkä olisin halunnut tehdä hääpäivämme kunniaksi, oli matka johonkin erityiseen kohteeseen. Se jää tänä vuonna väliin, ellei lottoihme osu kohdallemme. Sen sijaan teemme pikkuriikkisen matkan juhannuksena.

Mutta kunhan se varsinainen hääpäivä koittaa, haluan juhlistaa sitä jotenkin. Tehdä edes jotain pientä ja erityistä. En vain tiedä mitä se olisi. Mikä olisi pientä ja kuitenkin konkreettisesti toisi esiin sen, että olen iloinnut näistä vuosistamme yhdessä? Jotain arjesta poikkeavaa, mihin voi pojankin ottaa mukaan. Onneksi on vielä muutama kuukausi aikaa miettiä.

p.s. Minä en jostain syystä pysty kommentoimaan. En toisissa blogeissa, en edes omassani. Mikä sen estää, en tiedä. Mikään yritykseni korjata asia, ei ole vielä auttanut. Kiitos kuitenkin, kun jätätte ajatuksen tänne. Ne ilahduttavat.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Kevättä rinnassa

Minä olen kevätihminen. Nautin keväästä suunnattomasti. Jos osaatte kuvitella erään musikaalin kohtauksen, jossa nainen kulkee laulaen pellon poikki kädet levällään, niin osaatte kuvitella minut keväthuumassani. Tosin minä en laula, enkä levittele käsiäni.

Minä hymyilen kävellessäni ulkona. Se saattaa hämmentää vastaantulijoita, en osaa sanoa, koska keskityn niin kovasti katselemaan luonnon heräämistä. Minä haistelen sulavan maan tuoksua siellä, missä se tuoksu on miellyttävää ja minä tarkastan puiden oksia, joko niissä näkyisi silmuja ja alkavaa vehreyttä. Ah, kevättä.

Mutta mies. Hänelle kevät on ihan toisenlainen vuodenaika. Se on tukkoisuutta ja aivastelua. Korvissa kohisee ja on vaikeaa ajatella. Keväällä luonto tuntuu hyökkäävän häntä vastaan. Allergikkona hänellä on kovat ajat, eikä niitä oireita helpota lainkaan kevätriemussaan hyppelevä vaimo. 

Hänen kärsimyksensä hillitsee riemuani. Kuinka kukaan voisi iloita rakkaansa kärsiessä?

Mutta silti. Ah, kevättä.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Rakkautta sanoissa ja sanoitta

Viimeksi kaupassa käydessäni satuin huomaamaan nuoren miehen, joka kutsui kumppaniaan paikalle huudahtamalla "Nainen!". Harvoin saa kuulla kenenkään käyttävän tuota sanaa niin rakastavaan sävyyn. En voinut olla hymyilemättä äänen lämmön kuultuani; se vei minut muistoissani ensi rakastumisen hetkiin oman mieheni kanssa. Sitten aloin pohtia meidän käyttämiämme hellittelynimityksiä.

Me tosin käytämme toisistamme hyvin vähän hellittelynimiä. Minä sanon kulta, rakas, ukkonen, mies. Miehelle puolestaan ei ole luontevaa hellitellä sanoilla, joten niitä kuulee häneltä vain harvoin. En edes muista millä nimityksellä minua viimeksi hellittiin. Hänen hellyytensä tuntee erityisesti hänen kosketuksessaan ja katseessaan. Mies osaa sanoitta osoittaa minun olevan juuri se oikea hänen rinnalleen. Tunnen olevani onnekas.

Koska sanat eivät ole mieheni vahvin puoli, häntä joskus hirvittää joutua sanomaan jostain. Esimerkiksi nyt sairastessani Mies mietti kuumeisesti miten sanoisi nätisti ja loukkaamatta, että pidän nukkuessani aivan hirveää meteliä. Valitin niin äänekkäästi jokaisella hengenvedollani, että hänen oli ollut pakko mennä sohvalle nukkumaan - ja nousta vielä sulkemaan makuuhuoneen ovi, että saisi unta.

Miehen tapauksessa osaan olla kiinnittämättä liikaa huomiota hänen käyttämiinsä sanoihin. Muutoin ymmärtäisin hänet helposti väärin ja loukkaantuisin. En ole naimisissa Shakespearen kanssa, joten en voi odottaa runollista rakkauslirkutusta ja tarkoin harkittuja sanoja. Koska tiedän, missä mieheni tunteet näkyvät, en niitä kaipaakaan. Kun mies kertoi öisessä möykkäämisestäni, huomasin hänen vilpittömän halunsa olla loukkaamatta minua, enkä suuttunut. Eihän flunssani, tai sen aiheuttamat vaivat, ole meidän kummankaan vika (vaan molempien ongelma). Onneksi alan pikkuhiljaa olla terve.

Sanat ovat vain yksi väline ilmaista tunteita. Vaikka sanataiteesta nautinkin, otan milloin tahansa mieluummin vilpitöntä rakkautta kömpelösti tarjottuna kuin epäaitoa höttöä kauniisti kuorrutettuna.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Taas rouva sairastaa

Ikävän nyt kerron teille: rouva sairastui.
Flunssa ankariin kouriin hän joutui.
Niveliä kolottaa ja niin kovin väsyttää,
mutta kotia vaan pitää jaksaa pyörittää.

Ei riitä nyt rouvan aivokapasiteetistä blogille.
Pari päivää vielä, sitten palaa hän koneen äärelle.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Parisuhteen lakeja

Kauan sitten, kun olimme Miehen kanssa vasta tunteneet vähän aikaa, me aloimme kirjoittaa lakeja parisuhteeseemme. Se oli pääasiassa harmitonta vitsailua, joskin pyrimme siihen, että lakia sitten noudatettaisiin. Muistaakseni saimme aikaan kahdeksan pykälää ennen kuin laitoimme paperin piiloon miehen äidin tultua vierailemaan poikansa luona. Emmekä ole kyseistä paperia sen koomin löytäneet.

Harmikseni en muista kuin kaksi pykälää, joihin olen vedonnut aina sopivan tilaisuuden tullessa:

- Ei Silmät kiinni ja suu auki -leikkejä
- Mies ei saa murskata tiiliä päällään, eikä muillakaan ruumiinosillaan.

Mutta samantyylisiä ne taisivat loputkin olla.

Sinänsä nämä eivät olisi erillistä lakia tarvinneet. Kumpikin meistä haluaa nähdä, mitä suuhunsa saa, eikä Miehellä ole suurta vimmaa murskailla tiiliä millään ruumiinosallaan. Oli vain hauskaa pohtia yhdessä hassuja lakeja. Siinä oppi toisesta paljon, mm. huumorintajusta, mielikuvituksesta ja asioista, joista toinen ei pidä.

Vaikka emme sittemmin olekaan parisuhteemme lakia kirjoittaneetkaan, on niitä sääntöjä silti kehittynyt. Eivätkä ne kaikki ole kieltoja. Niissä on oikeuksiakin, kuten oikeus saada tarvittaessa aikaa itselle. Tai ohjaavia neuvoja: Toiselle pitää voida kertoa kaikesta, mitä tekee. Jos on sitoutunut parisuhteeseen, toinen kuuluu ottaa huomioon. Esimerkiksi jos kertoo parisuhteen asioita jonnekin, on molempien osapuolten tiedettävä ketkä kaikki asioista tietävät.

Välillä kaipaan saada höpöttää naisten kanssa parisuhdeasioita, kuten kaipauksestani päästä taas treffeille miehen kanssa. Romantiikkaa arvostavat ystäväni suhtautuvat höpinääni empaattisesti, ja saattavat antaa vinkkejä mihin kannattaa suunnata. Tällaisista asioista puhuminen parisuhteen ulkopuolisten kanssa on mielestäni ihan sopivaa. Yksityisemmistä asioista en puhu kuin miehen itsensä kanssa. Ja se on ollut oikea linja: yhteytemme säilyy, eikä muiden tarvitse miettiä asioita, joihin heillä ei oikeastaan ole mitään sanottavaakaan.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Mitä koti pitää sisällään?

Toisinaan mietin millaista haluan kotonani olevan. Silloin päädyn miettimään sitä, miltä minusta kotonani tuntuu, en sitä, miltä siellä näyttää. Haluan kotonani olevan lämpimän seesteistä. Mutta mitä siellä pitää olla (rakkaiden lisäksi), että koti tuntuu sellaiselta? Tuntuu suorastaan mahdottomalta luetella huonekaluja ja esineitä, jotka olisivat kiinteä osa tätä kotia.

Sen sijaan on helpompi luetella sitä, mitä en kotiini halua. Esimerkiksi en halua kotiini modernia tyyliä, joka vaikuttaa muodostuvan valkeista ja persoonattomista geometrian tehtävistä. Enkä kromia ja putkia. Tai antiikkisia pöytävaloja, jotka esittävät pikkulapsia, joiden päähän on porattu lamppu. Eikä kotiini tuoda taljoja tai kuolleita eläimiä missään muodossa.

Olen käynyt monessa kauniissa asunnossa. Erään ystäväni koti on suosikkejani. Hänellä on monia vanhoja huonekaluja, joilla on tarina. Suuria huonekasveja, jotka rönsyilevät kapaksi ikkunoille. Kokonaisuus on rakentunut vuosien saatossa rauhallisen tyylikkääksi, mutta kuitenkin sopivan vaatimattomaksi. Siellä ei tarvitse istahtaa virallisen ryhdikkäästi istuimen reunalle, vaan kyseessä on selvästi koti, jossa asutaan. Tosin poikkeuksellisen hyvin sisustettu.

Olen joskus miettinyt, että mitä sieltä tahtoisin omaan kotiini. Hänellä on monia upeita esineitä. Mutta silti omaan kotiini en koe niistä haluavani mitään. Ne kaikki kuuluvat osaksi ystäväni tarinaa, ei minun. Minä tahdon kotiini omat tarinani, perheeni tarinan. Kaiken sen löytämiseen menee ilmeisesti vielä pitkään. Ehkä kodin rakentuminen on ikuisuusprojekti, joka kehittyy ja kypsyy vuosien saatossa. Se kuulostaa oikealta. Ja lohduttavalta, kun katsoo tätä yhä keskeneräistä raivaus- ja järjestysprojektia ympärillään.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Keväisiä ajatuksia

Aurinko on saanut loistaa sinisenä hohtavalla taivaalla jo pari päivää. Silmäni eivät pitkän talven ja harmauden jakson jälkeen ole tottunut valoon, joten auringon kirkkaus tuntuu terävänä, eikä siristelystä ole ensiavuksi. Nautin kuitenkin tästä kevään aloittaneesta lämmöstä ja valosta. Tästä päivästä eteenpäin valoisaa aikaa on enemmän kuin pimeää, tänään on kevätpäiväntasaus.

Ja palmusunnuntai. Ovellamme kävi kolme pientä noitaa, joiden kanssa vahdoimme muutaman karamellin koristeltuun pajunoksaan. Onneksi muistimme eilen hankkia kaupasta sopivaa valuuttaa, muutoin pääsiäiskoriste olisi jäänyt saamatta.

Huomenna taas arki jatkuu. Mutta vain muutaman päivän ajan. Sitten koittaa pääsiäinen. Se katkaisee arjen hetkeksi. Toivon, että saan tilaisuuden hiljentymiseen ja omaan rauhaan. Olen jo jonkin aikaa kaivannut sellaista. Pidemmän hetken rauhassa, jotta sisäinen kireys hellittäisi ja tarpeeton kiireentuntu häviäisi. Hetken, jolloin minun ei tarvitsisi olla valppaana, vaan uppoutuisin päiväuniini. Viime aikoina ne hetken ovat olleet lyhyitä ja harvassa. Kuin kiusoittelua.

Pian luonto herää talven jälkeen. Tahdon herätä sen mukana. Voin jo haistaa sulavan maan, josta nousee pian kukkasia ja vehreyttä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Vaikeiden aikojen halki

Siitä, kun avioliitossamme koitti arki, on jo jonkin aikaa. Me molemmat sujahdimme arkeen helposti ja vaivattomasti, olemmehan rauhallista kotielämää mieluusti elävä pariskunta. Joten arki harmaine hetkineen ei koskaan ole ollut ongelma. Oikeastaan voisi sanoa, että kun mitään erityistä ei ole meneillään, herrasväki hymyilee tyytyväisenä. Me katsomme draamaa elokuvissa, emme halua elää sitä.

Elämä ei kuitenkaan voi olla aina seesteistä, vaikka molemmat siihen aktiivisesti pyrkisivät. Joskus elämä vain yllättää. Joskus hyvällä tavalla, mutta välillä elämä ohjautuu väkisinkin haastavampaan uomaan. Jälkeenpäin on helppo sanoa kaikenlaista siitä, kuinka luoviminen sujui itseltä ja/tai puolisolta. Silloin myrskyssä keskitytään vain selviämiseen.

Meille vaikeinta aikaa tähän mennessä on ollut poikamme ensimmäinen elinkuukausi. Sattuneesta syystä alkutaival ei ollut helppo, ja me molemmat upposimme täysin huolen, epävarmuuden ja väsymyksen hetteikköön. Etukäteen olimme tienneet, että elämä mullistuisi, mutta se pääsi silti yllättämään. Me molemmat keskityimme vain poikaan ja hänen vointinsa seuraamiseen, eikä kumpikaan muistanut enää avioliittoa. Ollenkaan. Me unohdimme täysin keskustella keskenämme. Jos puhuimmekin toisillemme, puimme pojan vointia ja tulevaisuudennäkymiä. Tosin mielestäni on ymmärrettävää, että kaikki huomio kohdistuu oman lapsen hätään.

Tuosta on pian puolitoista vuotta. Nyt jälkeenpäin olen iloinen siitä, että havahduimme kommunikaation vähäisyyteen ja yksipuolisuuteen melko nopeasti. Silloin tosin ei tuntunut siltä, että havahtuminen olisi tapahtunut hyvissä ajoin, vaan sitä syytti itseään siitä, että tilanne oli päässyt huonoksi ylipäätään. Olin naivisti pitänyt meitä parina, jonka keskinäinen side olisi niin vahva, ettei mikään koettelemus löysäisi sitä piiruakaan. Se, kun huomaa olevansa väärässä, tekee nöyräksi, mutta myös kasvattaa.

Onhan meillä vahva side. Tahdon uskoa, että se on katkeamaton. Mutta se on joustavampi ja venyvämpi kuin olin koskaan ajatellut. Seesteisenä aikana toinen on lähellä. Vaikeina aikoina side saattaa venyä ja toinen ajautua kauemmaksi, mutta helpottaa tietää, että side on silti olemassa. Se on jotain, mihin me molemmat voimme tarttua ja lähteä vetämään itseämme takaisin toisen luo. Tämän opin silloin. Olen kiitollinen siitä, että voin luottaa meidän molempien haluun nähdä vaivaa päästä takaisin lähemmäksi toista, kun vaikeita aikoja taas tulee.

Elämämme on nyt arjen harmaata seesteisyyttä, kevään odottamista. Ja hyvä niin. Toisinaan on hyvä muistella vaikeampia aikoja, jotta osaa paremmin nähdä rauhaisan, joskin tylsän, elämän arvon.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Harmaana alkava kevät

Niin tuli päivä, jolloin minulla ei ollut mitään sanottavaa. Se oli arkipäivä. Kuin mikä tahansa arkipäivä. Heräsin, söin ja siivoilin vähän äitiydeltä ehtiessäni. Kävin illalla väsyneenä nukkumaan ja aamulla heräsin uuteen, mutta ihan samanlaiseen, päivään. Samoin seuraavana aamuna.

Päivistä tulee viikko ja lopulta minun on vain löydettävä jotain sanottavaa. Katson kotiani, joka yhä odottaa järjestystä. Totean kyllästyneeni siihen aiheeseen. Ajattelen miestäni ja suhdettamme. Meillä on tasaisen varma suhde. Vakaa, rakastava, turvallinen, mutta paljoa sanottavaa siitä ei saa. Elämme tätä arkea yhdessä. Mietin hetken ystäviäni. Heidän elämänsä on nyt kiireistä, enkä ole tavannut heitä vähään aikaan. En ole enää laittanut viestejäkään, vaan odotan, että kuuma rauta on saatu taottua. Että heillä olisi taas aikaa.

Sitten, niin kuin useasti aiemminkin, teen itselleni kupillisen teetä ja katselen ulos ikkunasta. Poika nukkuu päiväuniaan, joten ehdin hetken olla aivan hiljaa ja antaa ajatusten vaeltaa.

Ulkona on niin kaunis päivä. Lumetkin on alkanut sulaa. Kohta se tulee. Kevät. Voiko arki olla harmaa, kun kevät tulee? Tänään ainakin tuntuu siltä, jopa tällaisesta kevätihmisestä.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kukkasista

Eilen oli kansainvälinen naistenpäivä. Monet ovat sitä mieltä, että silloin naisille kuuluu antaa kukkia. Ja mikäs siinä, jos se tuottaa iloa.

Oma mieheni ei osta minulle kukkia. Ja hyvä niin, koska se on osoitus siitä, että hän on kuunnellut minua. Minä en nimittäin pidä leikkokukista. Olivat kuinka kauniita tahansa.

Minua häiritsee niissä se, että ne kuolevat. Kukka alkaa hitaasti kuolla heti, kun se leikataan irti. Vesimaljakkoon laittaminen on lähinnä väistämättömän viivyttämistä. Ajatus siitä, että katselen hidasta kuolemaa, on minusta vastenmielinen, enkä siksi halua leikkokukkia kotiini. Mieluummin katselen kukkia siellä, missä ne saavat kasvaa ja kukoistaa. Kävelyretki kukkaniityn vierellä on mielestäni paljon ihanampi tapa nauttia kukkasista.

Tiedän, ettei kaikki ajattele laillani, eikä monet tiedä ajatuksistani ylipäätään. Niinpä aika ajoin saan lahjaksi pienen kimpun kukkia, jotka otan hymyillen vastaan. Olen iloinen siitä, että joku haluaa ilahduttaa minua. Ja monesti olen antanut kukat eteenpäin jollekulle, joka niistä nauttii minua enemmän. Kukkaset voivat tuoda kotiin myös väriä, iloa ja lämpöä. Jos siis ajatus niiden kuihtumisesta ei vaivaa liiaksi.

Mielipiteitä on monia. Mutta minuntapauksessani mies tekee oikein, kun ei koskaan osta minulle kukkia. Tai bonsai-puuta, mutta siihen on ihan eri syy. (Minulla on viherpeukalo keskellä kämmentä.)

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Kevättä odotellen

Minä olen alkanut kaivata kevättä. Enää ei taivaalta satava lumiarmeija herätä halua jäädä katselemaan jäisten kiteiden tanssia. Päivä päivältä lunta vain tulee lisää ja lisää. Maa on ollut jo viikkoja tulvillaan tuota kylmää ainetta, joka muuttaa kävelyt tarpomiseksi. Joka päivä tuntuu taas hieman vaikeammalta lähteä ulos. Jo ajatuskin siitä, että pukisi itsensä ja poikansa lämpimästi ennen kuin lähtisi auraamaan jalkakäytäviä rattailla, saa tuntumaan siltä, että parempi olisi vain jäädä kotiin. Mies kyllä käy kaupassa kotimatkalla.

Saan kyllä pakotettua itseni ulos - pojan vuoksi. Mutta ärsyttävän vaivalloista se on.

No, ei onneksi ole enää montaa kuukautta siihen, että lumet sulavat ja vihertyminen alkaa. Pian saa tuntea lämpimän tuulenpuuskan kasvoillaan, eikä tarvitse pakkautua toppavaatteisiin. Lakaisukoneet käynnistetään talven jäljiltä ja pölypilviä seuraa siisti kaupunki kesää odottamassa.

Mutta viis kesästä. Minä olen kevätihminen. Tulisipa se jo.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Konmari - lupa raivata

Raivausprojekti se vain jatkuu päivästä päivään. Välillä edistyy paremmin, välillä otetaan takapakkia. Sain lainaksi ystävältäni Marie Kondon kirjan Konmari Siivouksen elämänmullistava taika. Olin kuullut kirjasta aiemminkin, muistaakseni jokin lehtijuttu siitä vinkkasi. Nyt tämän projektin myötä kirja on ajankohtainen minulle, ja ajattelin siitä olevan hyötyä urakassani.

Nyt, kun olen lukenut kirjan, olen vähän kahden vaiheilla. Kirjassa on paljon hyvää, mutta siinä on myös sellaisia neuvoja, joiden toimivuuteen en usko lainkaan. Kirjoittajan esittelee myös muutamia mielestäni kummallisia ajatuksia. Esimerkiksi tavaroille puhuminen on minusta outoa, vaikka voinkin ymmärtää mihin sillä pyritään. Tavaroiden kiittäminen hyvästä työstä voi auttaa antamaan arvoa käyttämilleen esineille ja niiden hyvästely voi helpottaa luopumisen tuskaa. Mutta en minä voi puhua elottomille esineille. Se tuntuu hölmöltä.

Mutta kirjasta on paljon apua, kun yritetään raivata tarpeettomaksi käyneitä tavaroita, joilla on tunnearvoa tai jokin muu henkinen ote itsestä. On tavallaan helpottavaa saada lupa lahjoittaa hyväntekeväisyyteen lahjaksi saatuja astioita, joita ei ole käyttänyt koskaan, mutta läheisen ihmisen loukkaamisen pelko saa pitämään ne ikuisesti kaapissa pölyä keräämässä. Tai ne asiat, joille voi muka olla vielä joskus käyttöä. Ja vaatteet, joita ei pidä, vaikka ne sopivat ja joista haluaisi pitää, mutta ei pidä. Kirja auttaa käymään sen päänsisäisen prosessin, jonka jälkeen osaa suhtautua tavaraan riittävän kylmästi voidakseen laittaa ne pois.

Kirja ei myöskään kerro ratkaisua siihen, mitä tehdä tavaroille, jotka haluaisit laittaa tarpeettomana pois, mutta et voi, koska ne eivät ole sinun. Itse odotan miehen innostumista. Hän on samaa mieltä kanssani, että pelkistetympi koti olisi kiva ja tavaroissamme on paljon turhaa, mutta ei vielä saa aikaiseksi käydä omaa omaisuuttaan läpi. No, ehkä jonain päivänä. Tällaisissa tilanteissa on turha uneksiakaan toteuttavansa raivausprojektin kerralla, niin kuin kirja kehottaa.

Oli sen lukeminen silti hyödyllistä. Näppäriä vinkkejä tavaroiden läpikäymiseen, ja samalla tuli pohtineeksi sitä, millaisessa kodissa haluaa elää ja mitä tavaroita kodissaan ylipäätään haluaa olevan. Sen mielikuvan voimin jaksan jatkaa tätä hitaasti etenevää raivausprojektia.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Puhtautta puolivillaista

Nyt, kun kotimme on taas hieman paremmassa järjestyksessä, ajattelin kutsua meille kylään vieraita. Saisin vielä vähän potkua ja motivaatiota suorittaa massiivinen urakka loppuun, ja vieraat saisivat ihailla kiiltävän puhdasta kotiamme, joka olisi kerrankin täydellisessä järjestyksessä. No, saahan sitä unelmoida.

Tänään siis tulee vieraita, mutta kotimme on kaukana kiiltävästä, ja järjestyskin on ottanut takapakkia. Yhtäkkiä vain huomasin, että olen mahdottoman urakan edessä. Villakoiratkin naureskelivat minulle kipitellessään huonekalujen alla. Pyyhkäisin tahran jostain ja huomasin vieressä toisen. Sen pyyhittyäni huomasin, että oikeastaan koko pinta pitäisi puhdistaa. Ärsyynnyn itseeni, kun tuhlaan aikaa yrittämällä siivota oikomalla. Jos vain ottaisin kunnon välineet esiin ja siivoaisin kiltisti kunnolla, saisin parempaa jälkeä nopeammin, mutta ei. Minä ilmeisesti kuvittelen, että riittää, kun vähän huitoo rättiä yhtä pientä tahraa päin, niin koko koti näyttää siistiltä ja tuoksuu raikkaalta.

Onneksi emme oikeastaan kutsuneet kylään vieraita, vaan ystäviä. He eivät katsele nurkkiamme arvostellen. Joten voin huoletta pudottaa siisteysvaatimustani tasolle, jonka kykenen jäljellä olevassa ajassa suorittamaan.

Enkä minä siivoa vain heitä varten, vaan paljolti itseni vuoksi. Minusta on mukavaa voida keskittyä viettämään mukava hetki ystävieni kanssa. Siihen en kykenisi, jos olisi liian sotkuista. Ystävien sijaan keskittyisin teehetken aikana likatahroihin ympärillämme. Katselisin murusia keittiön lattialla, kun ystäväni vuodattaisi ilojaan tai surujaan. Siksi siivoan. Omat sotkuni eivät saa vangita huomiota, jonka ystävä ansaitsee.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Tarpeettoman tavaran kuorma

Olen viime päivinä keskittynyt etsimään tavaroita, joista meidän olisi hyvä luopua. Olen tuijottanut hyllyjä ja kaappeja, sitten järjestellyt tavaroita uudelleen. Olen miettinyt tarpeitamme ja tuijottanut olohuoneessa kriittisesti melkein kaikkea. Projekti on edelleen kesken, mutta tänään tulee SPR:n noutopalvelu hakemaan ensimmäisen erän tavaraa: kaksi kaappia, kaksi tuolia, kolme jakkaraa, matkalaukullisen kirjoja ja pari kassillista muuta sekalaista tavaraa. Kyllä. Meillä oli yhtäkkiä tarpeettomia huonekalujakin.

Olen melko hyvilläni, vaikka tähän on jo kulunut paljon enemmän aikaa kuin odotin. Keittiö ja eteisen kaapit odottavat vielä läpikäymistään. Samoin miehen tavarat. Hänelle tämä projekti on kiireellisyyslistalla häntäpäässä, lykättynä hamaan tulevaisuuteen. Se ei kuitenkaan ole ongelma. Minä kerään vastaantulevat pitkään käyttämättömänä olleet miehen tavarat laatikkoon, ja mies saa ihmetellä laatikon sisältöä sitten, kun viitsii. Ovatpa ainakin yhdessä paikassa.

Mutta on tämä kannattanut. Vähemmän siivottavaa. Kaapin aukaistuani näen heti mitä siellä on, eikä tarvitse tonkia. On kuin ilmakin olisi miellyttävämpi. Melkein zen.



keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Kärryillä muutokseen

Jälleen olen saanut itseni kammettua takaisin kärryille, jotka kuljettavat kohti parempia elämäntapoja. Toivottavasti tällä kertaa pysyn kyydissä. Monesti on käynyt niin, että mielestäni kärryt kulkevat liian hitaasti, joten yritän kiiruhtaa muulla tavalla - ja putoan sitten kärryiltä. Tai jos maltakin kulkea kärryjen hitaaseen, mutta järkevään tahtiin, saatan vain valahtaa kyydistä, kun unohdan sallitun herkuttelun jälkeen pitää kiinni. Mutta kyydissä ollaan taas, vaikka harmittaakin huomata miten paljon takapakkia on tullut otettua.

Yritän olla toistamatta aiempia virheitäni. Olen nyt tehnyt enemmän ajatustyötä, enkä vain mitään miettimättä lähtenyt toteuttamaan parempaa rutiinia. On todella vaikeaa muuttaa vuosia jatkuneita tapoja, jotka tuntuvat mukavilta, vaikka ymmärtäisikin muutostarpeen. Ainakin minun mieleni haraa vastaan, kun rutiineihin yrittää tehdä muutoksia. Siksi minun on ajateltava asiaa kunnolla niin kauan, että sisäistän sen. Sitten uudesta tulee helpommin rutiini, ja se alkaa tuntua niin mukavalta, ettei entiseen palaaminen olekaan helppoa. Ainakin haaveissani se menee näin.

Toivon ennen kaikkea pääseväni yli jatkuvasta väsymyksestäni ja muutoinkin tuntemaan oloni hyväksi. Toki tarkkailen myös vaa'an lukemia: normaalipaino on tavoitteena. Sen ei luulisi olevan ylitsepääsemätöntä; en ole pahasti ylipainoinen.

Ensimmäinen tavoitteeni on, että olen kesällä riittävän hyvässä kunnossa, että jaksan parin-kolmen tunnin patikkaretken miehen ja innokkaan taaperon kanssa. Pelkästään miehen kanssa jaksaisin sen ehkä jo nyt, mutta pikkumies asettaa lisää vaatimuksia kunnolle. Häntä pitää jaksaa kantaa, ehkä jopa suurin osa matkasta. Mutta tämän pitäisi jokatapauksessa olla helppo tavoite saavuttaa. Toiseksi tavoitteeksi keksin jotain hieman vaativampaa. Ehdotuksiakin otan vastaan.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävyyden rikkaus

Minä olen ollut onnekas. Elämääni on ilmestynyt ihmisiä, joita minulla on ilo kutsua ystäviksi. Aina ei ole ollut niin. Nykyiseen elämäntilanteeseeni verrattuna se aika on kuin kokonaan toisesta elämästä, toisesta maailmasta. Silloin saattoi kulua viikkoja etten puhunut kenenkään kanssa. Vastasin kassaneidin tervehdykseen mutisten jotain hein tapaista. 

En kaipaa tuota aikaa. Vaikka olen edelleenkin melko sisäänpäinkääntynyt ja viihdyn omissa maailmoissani, on silti hienoa tuntea ihmisiä, jotka vilpittömästi pitävät minusta. Ja mikä parasta, minäkin pidän heistä. On suorastaan ihmeellistä saada olla oma itsensä arvostelua pelkäämättä, vaikka joskus ystävä katsoisikin hämmentyneenä, että mitä se Tuija nyt selittää. Välillä sisälläni tuntuu kaiku yksinäisistä vuosista, ja silloin helposti pulputtaa typeryyksiä vain siitä ilosta, että on juttuseuraa. Sosiaalisesti elämäni ei ole koskaan ollut näin rikasta. Olen sanomattoman kiitollinen.

-

Näin ystävänpäivän kunniaksi, lainaan blogiini vielä Sonja Haran kirjoittaman runon.

Onnen hetkiä,
löytöretkiä

hyvää kuntoa,
myötätuntoa

riemunhyppyjä,
naurunryppyjä

pitkää mieltä,
viisasta kieltä

vanhaa ja uutta,
elämän sankaruutta!

perjantai 12. helmikuuta 2016

Lapsuudenkodin valokuva-albumit

Katselin vanhoja valokuvia käydessäni lapsuudenkodissani. Minä, sisarukseni ja vanhempamme irvistelemme milloin missäkin. Olemme huvipuistossa, metsässä, sukulaisten ja ystävien luona kyläilemässä. Silloin tällöin vastaan tulee kuva, jossa on joku, jota en tunne. Sitten albumi kiertää, eikä kukaan meinaa muistaa kenen sylissä oma lapsi kuvassa onkaan. Ja pudistellaan päätä, että kuvien takana pitäisi lukea ketä siinä on. Jostain syystä sitä on kai luullut, että kuvan kaikki henkilöt muistaisi iän kaiket.

Oli mukava ihmetellä maailmaa ennen syntymääni ja sen jälkeen. Olen katsonut noita kuvia monet kerrat, mutta jollain tavalla kuviin tulee lisää syvyyttä ja niissä näkee uusia asioita, kun niitä katselee uusin silmin. Etenkin nyt, kun olen itsekin vaimo ja äiti. Voin nähdä omissa ja sisarusteni vauvakuvissa samoja piirteitä kuin näen pojassani. No, luonnollistahan se. Mutta silti niin hämmästyttävää.

Skannasin itselleni jonkin verran kuvia. Ajattelin koostaa niistä itselleni sukukirjan. Sen voin sitten aikanaan antaa pojalleni. Oman suvun tarina on tavallaan osa itseä. Yleensä se on se tausta ja ympäristö, jossa on kasvanut, ja siksi asiat ja tapahtumat, joista ei välttämättä ole kuullutkaan, vaikuttaa itseen - ehkä suurestikin.

Toisaalta on vain mukava katsella kuvia, joissa on onnellisia muistoja. Joskus niitä ikävämpiäkin, jotta näkee, miten kauas niistäkin on päässyt.

torstai 4. helmikuuta 2016

Niin lähti rautajalka luotani

Reilu kymmenen vuotta sitten isäni teki minulle pyynnöstäni rautaisen, reilun metrin korkuisen, kynttilänjalan. Muistan kun näin sen ensimmäisen kerran. Se ei ollut sellainen kuin olin paperille hahmotellut. Isäni oli innostunut ideastani, mutta inspiraatio oli johdattanut hänet pois alkuperäisten piirrustusten luota. Olihan se hieno, mutta ei sellainen kuin olin halunnut.

Pettymyksestä ylipäästyäni miellyin kynttilänjalkaani. Suunnittelin asentavani siihen isohkon lyhdyn, mutta se projekti lykkääntyi jatkuvasti, koska kaupoista ei löytynyt mieleistä lyhtyä sopivaan hintaan. Mutta kelpasi siinä poltella ihan vaan pöytäkynttilöitä. Sitten muutin pikkuruiseen asuntoon, ja rautajalka oli vietävä varastoon pois tilaa viemästä.

Varastossa se sai asustaa kunnes muutimme tähän nykyiseen asuntoon. Mutta nyt se ei enää sopinut käyttöesineeksi. Poika nojaili sitä vasten, ja vaikka jalka on tukeva ja painava, sai pikkumies jalan huojumaan sen verran, ettei siinä mielestäni ollut turvallista polttaa kynttilöitä. Käyttämättömänä se unohtui hiljalleen nurkkaansa.

Nyt, kun päätin alkaa luopumaan kaikesta tarpeettomasta tavarasta, aloin katsomaan rautajalkaa uusin silmin. Olin kuljettanut sitä mukanani yli kymmenen vuoden ajan, mutta vieläkö sillä olisi tilaa kodissani. Tulin siihen tulokseen, että ei. Niin hieno kuin rautajalka onkin. Mieluisaa lyhtyä ei siihen koskaan löytynyt, ja se oli jo vuosia ollut lähinnä tiellä. Kysyin isäni mielipidettä - enhän halunnut loukata häntä - ja hänen puolestaan olisin saanut hävittää sen jo vuosia sitten. Isäni ei lopulta itse ollut tyytyväinen tuotokseensa, koska koristekiekurat eivät ole tismalleen samalla korkeudella. Hän on katsellut rautajalkaa ylikriittisin silmin.

Mutta sitten tuli seuraava ongelma. Miten siitä luovun? Roskiin heittäminen ei tullut kysymykseenkään, se on aivan liian hieno siihen. Toki voisin myydä rautajalan, mutta paljonko siitä pyytäisi? Jos kymppejä, niin summa on aivan liian pieni, ja satasilla kukaan ei sitä osta. Rautajalka on uniikki ja korvaamaton. Niinpä ainoalta sopivalta ratkaisulta tuntui lahjoittaa se pois.

Niinpä laitoin ilmoituksen, että annetaan rautainen kynttilänjalka. Ja puoli tuntia myöhemmin rautajalka oli varattu. Kun sen uusi omistaja tuli hakemaan jalkaa, hänen vilpittömän ilahtunut olemuksensa selvästi kertoi ratkaisuni olleen oikea. Minä sain lahjoittaa aarteen toiselle. Sellainen kokemus on korvaamaton. Aivan kuten rautajalkakin. Se matkasi 60 kilometrin päähän ja saa nyt kannatella valoa maaseudun hämärässä sen sijaan, että keräisi pölyä kerrostalon nurkissa.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Odottavan aika

Mieheni oli ehtinyt olla kolmisen kuukautta leikkausjonossa pieneen operaatioon. Ei mitään vakavaa, niitä taidetaan tehdä viikottain rutiininomaisesti kymmeniä. Arvelimme, että helposti voi kulua se puoli vuotta ennen kuin leikkaus tehdään. No, yllättäen viime viikolla soittivat ja tarjosivat peruutusaikaa seuraavalle päivälle. Mies selvitti asiaa työnantajansa kanssa, koska tiedossa olisi muutaman viikon sairausloma. Pomo kehotti hoitamaan asian pois alta, ei ole meneillään mitään erityisen kiireellistä. Ja niin tuosta noin vain mies leikattaisiin seuraavana päivänä.

En ollut huolissani leikkauksesta, vaikka emme olleetkaan ehtineet varautua siihen. Kuten sanottua, se on pieni toimenpide ja kirurgeille jokapäiväistä rutiinia. Mies pääsisi samana päivänä sairaalasta pois. Sanoin aamulla heipat rakkaalleni hänen lähtiessään. Oli melkein kuin mikä tahansa aamu. Sitten aloitin omat arkirutiinini pojan kanssa ja jäin odottamaan.

Muutaman tunnin kuluttua mies laittoi viestin, että leikkaus on puolilta päivän, kunhan kirurgi palaisi lounaalta. Hetken viestiteltyämme mies kertoi laittavansa puhelimen kiinni ja lokeroon, joten olisi tiedossa informaatiokatko.

Keskipäivä tuli ja meni. Minä aloin odottamaan viestiä, että leikkaus olisi ohi. Kello raahusti eteenpäin, hitaasti. Laskin päässäni realistisia aikoja, jolloin viesti voisi tulla. Sitten vähän epärealistisempiakin, joissa varasin mielessäni runsaasti aikaa kaikkeen. Lääkäri olisi ollut viiden ruokalajin lounaalla, jonka sulatteluunkin piti varata aikaa. Sitten he olisivat ennen leikkausta rupatelleet mukavia, ja leikkaus olisi sujunut hitaasti, kun se rupattelu oli niin kivaa. Ja meneehän tovi siihenkin, että puudutus laskee niin, että mies pääsee könyämään lokerolle noutamaan luurinsa.

Neljän jälkeen aloin olla hieman huolissani, kun viestiä ei kuulunut, mutta arvelin miehen saattavan vain ilmestyä kotiin varoittamatta. Torjuin silloin tällöin mieleeni nousevia katastrofikuvia. Muistutin itseäni faktoista. Mutta siitä huolimatta olin levoton. Odottaminen epätietoisuudessa saa helposti mielikuvituksen laukkaamaan, eikä erityisen miellyttävällä tavalla. Kun kello lähestyi puolta kuutta, minun oli soitettava äidilleni. Vain saadakseni puhua jonkun kanssa.

Viesti tuli puhelimeeni puhelun aikana. Kaikki oli hyvin, leikkaus oli vain hieman viivästynyt. Mies tulisi kotiin jahka saisi taksin allensa. Miten kevyeltä tuntuikaan, kun olin saanut viestin luettua. Ja tämä kaikki vain pienen toimenpiteen vuoksi.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Poisheittämisen vaikeus

Kun on pitkään ollut kotosalla, niin hiljalleen huomaa asioita, joita haluaisi muuttaa. Vointini kohentuessa olen siivonnut kirjahyllyn, vaatekaapit ja eteisen kaapit. Sittemmin keittiön kaapitkin ovat alkaneet kutsua raivaajaa paikalle, samoin kaikki muutkin tavaraa pursuavat paikat. Mutta vaikka tunnen tunnen sen palon laittaa pois turhaa tavaraa, niin juuri mitään ei meiltä tunnu katoavan.

Monilla meille turhilla esineillä on lumovoimaa, joka estää meitä näkemästä sen, että me emme koskaan käytä niitä. Kirjahyllyssä on edelleen useita kirjoja, joita kukaan ei ole lukenut, vaikka ne ovat odottaneet kiltisti vuosikaudet. Meillä on käyttämättättä jääviä tavaroita, kuten astioita, joita olemme saaneet lahjaksi, emmekä siksi heitä niitä pois. Puhumattakaan miljoonakaapin tavaroista, jotka itsepäisesti väittävät, että jonain päivänä niitä tarvitaan. Miehen ne ovat saaneet täysin aivopestyä uskomaan nämä väitteet. Itse toisinaan näen harhan läpi, mutta lannistun sitten näennäisen tunnearvon edessä. Ja olen haluton riitelemään asiasta miehen kanssa. Hänellä on yhtäläinen oikeus säilyttää roinaa kuin minullakin.

Silti me molemmat haaveilemme sellaista roinattomasta kodista. Se olisi helpompi pitää järjestyksessä ja puhtaana. Tavarat eivät katoaisi, ainakaan pahasti. Ja muuttaminen olisi helpompaa. Se ei tosin ole ajankohtaista, vielä.

On minunkin korviini kiirinyt sana toimivasta tavaroiden karsimismenetelmästä, Konmarista. Joskaan en ole tutustunut aiheeseen lainkaan, joten en itse voi sanoa mitään sen toimivuudesta. Ymmärtääkseni siinä autetaan pääsemään yli luopumisen tuskasta ja saadaan siten jätettyä kotiin vain se, mitä siellä halutaan olevan. Kuulostaa minun mielestäni hyvältä. Tästä projekti työn alle siis?

Siinä on kuitenkin pari ongelmaa. Ensinnäkin minulla ja miehellä on hieman eriävät näkemykset siitä, mitä haluamme säästää. Tämä on se oleellisempi ongelma, joka on vain käytävä läpi. Toinen, toivottavasti vähäisempi, ongelma ovat meille lahjoja antaneet ihmiset. Minä en halua loukata ketään sillä, että luovun jostain. Siispä:

Hyvät ystävät ja sukulaiset

Haluan sanoa teille, että olen tuntenut iloa ja kiitollisuutta halustanne muistaa minua merkkipäivinäni. On ihanaa, kun välitätte ja haluatte ilahduttaa. Aika on kullannut paljon hienoja muistoja, mutta minun on aika luopua osasta saamistani lahjoista. Mutta älkää murehtiko, minä lahjoitan tarpeettomaksi käyneen, mutta hyvän ja käyttökelpoisen tavaran eteenpäin. Eikö olekin hienoa miten antamanne lahja tuottaa taas iloa, tällä kertaa jollekulle toiselle? Kiitos siis lahjasta vielä kerran, ja kiitos mahdollisuudesta antaa hyväntekeväisyyteen.

Jospa nyt uskaltaisin ankarammalla kädellä alkaa tehdä kodistani sellaisen, josta miehen kanssa unelmoimme.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Flunssa ja kurjuus

Toisinaan arki koettelee. Odotin kovasti pakkasen lauhtumista, jotta pääsisimme pojan kanssa ulkoilemaan. Nyt pakkanen on lauhtunut, mutta me olemme edelleen kotosalla. Sairastamassa. Eilen aamulla tuntui siltä, että meillä on kotosalla itkuinen pieni gorilla. Toinen rohisi niin kovin. Poika on jo parempaan päin, mutta sairas edelleen. Oma vointini on vielä etsimässä tämänkertaista kurjuuden pohjaa.

Sellaista se on. Voisin voivotella ja valittaa. Myönnän, että vähän tekisi mielikin päästellä muutamia alatyylisiä ilmauksia, mutta se olisi turhaa energian tuhlausta. Flunssa jo itsessään osaa tehdä olon kurjaksi, eikä minulla ole pienintäkään halua pahentaa oloani itse yhtään enempää. Joten yritän löytää edes pieniä ilon hippusia, joista nauttia.

Se ei ole helppoa, voin sanoa. Kipeä poika on väsynyt ja kiukuttelee helposti. Koska olen itsekin kipeä, kärsivällisyytäni koetellaan nyt todenteolla. Ja kun pieni koettelee jatkuvasti kiellon tehokkuutta, sisällä kuohuu melkoisesti. Ja niin olo kurjenee ennestään.

Juuri nyt poika nukkuu. Minä saan nauttia rauhassa niin monta kupillista teetä kuin haluan - ja ehdin. Se on tämänhetkinen iloni.

torstai 21. tammikuuta 2016

Lämpöä pakkaspäivään

Ei ole hetkeen ollut mitään sanottavaa. Päivät kuluvat kotosalla, koska en voi viedä pakkasiin tottumatonta pientä poikaa ulos. Hyinen viima kolmenkympin pakkasilla purisi liian lujaa; pikkumies paleltuisi. Hän ehtii kyllä kylmettää itsensä sitten isompana, ollessaan liian tyhmän uhmakas käyttämään pipoa.

Mutta pakkaspäivä toisensa jälkeen katsoin mittariamme, joka sanoo LL. Sitten tarkistan sääyhtiön sivuilta virallisen lämpötilalukeman ja huokaisen. Pitäisi taas yrittää keksiä tekemistä itselle ja pojalle. Olen leikkinyt ja laulanut. Olen siivonut melkein kaikki kotimme kaapit. Olen leiponut. Olen turhautunut.

Lopulta päätin uhmata pakkasta. Tosin vain muutamia minuutteja bussipysäkillä. Kaipasin saada katsella eri seiniä. Saada puhua aikuisen kanssa. Antaa pojankin päästä välillä ulos. Jos siitä ei muuta iloa olisi, niin poika ymmärtäisi miksi olemme viettäneet niin paljon aikaa sisällä.

Vaikka bussin odotus ja matka tuntuikin pitkältä vaellukselta läpi Siperian ikijään, se kannatti. Poika leikki iloisesti kaverinsa leluilla (hän on vielä liian nuori osatakseen leikkiä toisen kanssa). Ja minä sain juoda teetä ystävän kanssa. Emmehän me paljoakaan pysty keskittymään jutusteluun lasten temmellystä seuratessamme, joten sanomatta jää paljon. Mutta ei se haittaa. Olennaisen tietää sanomattakin. Sen voi tuntea toisen lämpimässä olemuksessa ja ystävällisessä hymyssä. Nuo lyhyet tunnit ystävän luona ovat korvaamattomia.

Matkalla kotiin olo on paljon kevyempi, eikä bussi käy lähelläkään Siperiaa, vaikka ulkona onkin pakkasta ihan yhtä paljon kuin aiemmin. Ja kun mies tulee kotiin, häntä vastassa on hymyilevä vaimo.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Jäähyväiset kummisedälle

Edellisistä hautajaisista on aivan liian vähän aikaa. Tällä kertaa haudattiin kummisetäni. Me emme olleet läheisiä. Kummisetäni oli introvertti ja hiljainen mies, joka asui usean sadan kilometrin päässä. Ei siis liene ihme, ettemme koskaan tulleet läheisiksi. Kummisetäni muisti minua lahjoilla merkkipäivinäni ripillepääsyyn asti, mutta ei muutoin pitänyt yhteyttä. Myönnän, että tämä harmitti joskus. Olisin halunnut tuntea hänet.

Katselin hautajaisissa suruväkeä. Kummisetäni kuolema sattui moniin, erityisesti hänen lapsiinsa, ja tunsin myötätuntoa heitä kohtaan. Oma menetykseni ei ollut niin suuri, että olisin sitä itkenyt, mutta heidän syvä surunsa sai minut kyynelehtimään kuin olisin menettänyt läheisenkin ystävän.

Pappi oli puhui maanläheisesti ja leppoisasti. Kanttori lauloi virret yksin miellyttävällä baritoniäänellä. Ihmiset vuorollaan kävivät laskemassa seppeleen ja lukemassa jäähyväisensä. Me muut nyyhkytimme.

Hautausmaalla oli todella kylmä. Hyytävä kylmyys tunkeutui kengistä sisään ja sai ihmiset tanssahtelemaan, kun arkkua laskettiin hautaan. Hauta peitettiin nopeasti muovikannella (se täytettäisiin maalla sitten lauhemmalla säällä) ja kukkasilla. Minä kummityttärenä kävin viemässä kynttilän haudalle. Pienenä kunnianosoituksena hyvälle miehelle, jota en ollut saanut tuntea. Kaikki tämä kävi nopeasti. Pakkanen puri suruväkeenkin.

Muistotilaisuus on lämpimämpi. Olihan se sisätiloissa, mutta muutoinkin. Raskain osuus oli ohitse ja nyt väki saattoi keskittyä lämmittelyyn, ruokaan ja muistelemaan menneitä. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Toivoin, ettei kukaan pyytäisi minua muistelemaan kummisetääni. Minulla ei olisi paljoakaan sanottavaa. Eikä kukaan pyytänyt. Kaipa he tiesivät.

Päädyin kuitenkin itsekseni muistelemaan sitä, kun viimeisen kerran tapasin kummisetäni. Se oli lyhyt kohtaaminen edellisissä hautajaisissa. Silloin esittelin hänet pienelle pojalleni: "Katso, tässä on äidin kummisetä." Ja hän hymyili minulle lämpimästi vastaukseksi. Nyt hän on poissa.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Yksi lasillinen viiniä

Minä myönnän, etten tiedä viineistä sen enempää kuin autoistakaan. Osaan katsoa väriä ja sanoa pidänkö siitä. Olen kuullut merkkejä, mutta minulla ei ole henkilökohtaista näkemystä niistä. Toisaalta en välitäkään, koska en tunne intohimoa aihetta kohtaan. Oli siis kyse autoista tai viineistä.

Kävin ystävieni kanssa viinilasillisella eräässä tyylikkäässä viinibaarissa. Se oli ollut puheissa vuosikausia. Kun aikoinaan kuulimme, että moinen paikka ollaan perustamassa, loimme vahvasti romantisoidun mielikuvan yliopisto-opiskelijoista viinilasillisen äärellä keskustelemassa syvällisesti Sartresta, Hallidaysta tai muuten suuria viisauksia. Tietenkin meidän piti päästä olemaan nuo opiskelijat.

Sittemmin viinibaari avattiin, mutta meitä ei siellä näkynyt. Sopivaa hetkeä ei vain löytynyt. Mitä pidemmälle opintomme edistyivät, sitä hankalampaa oli löytää kalenterista kaikille sopivaa ajankohtaa. Jossain vaiheessa lakkasimme yrittämästä löytää sopivaa iltaa viinilasillisille tässä paikassa. Kahvilat olivat meille paljon kätevämpiä, erityisesti sen jälkeen, kun tulin raskaaksi.

Viime viikolla aika lopulta koitti. Asiallinen tarjoilija otti meidät vastaan, toi viinilistat luettavaksemme ja antoi meidän tutkailla niitä rauhassa. Mikä meidän tapauksessamme oli aika turhaa. Jos ei tunne viinejä, ei niiden nimien lueskeleminen auta asiaa. Yhtä hyvin olisin voinut sulkea silmäni ja valita umpimähkään sormella osoittaen jonkin viinin. Tietämättömyyteni tuntui hieman kiusalliselta, mutta luotin siihen, että kunhan tarjoilija palaa, hänella on tarvittavaa tietoutta auttaa viinin valitsemisessa. Ja olikin. Kerroin millaisista juomista yleensä pidän, ja hän näytti heti tietävän juuri sopivan viinin listalta. Samoin ystävilleni löytyi mieluisat juotavat.

Ensimmäistä kertaa eläessäni sain oikeasti hyvää viiniä. Se tuoksui miellyttävältä; tuoksuttelin sitä useamman minuutin ennen kuin maltoin maistaa. Ja sitä oli mukavaa siemailla. En tuntenut mitään tarvetta kulauttaa lasillista kurkusta alas. Rentouduin ja nautin hetkestä.

Emmehän me olleet nuoria yliopisto-opiskelijoita, jotka viimeisillä penneillään ovat ostaneet halvinta mahdollista viiniä voidakseen hetken keskustella filosofisia toivoen vaikuttavansa boheemeilta. Eikä se haittaa. Todellisuus on paljon romantisoitua mielikuvaa miellyttävämpi. Ystävykset viinilasillisella keskustelemassa elämästä, arjesta ja haaveista. Mutta kyllähän filosofisiin sfääreihinkin eksyttiin. Välillä keskustelimme otsat kurtussa, välillä äänekäs nauru raikui pöydästämme. Voi olla, että joskus teemme tämän uudestaan. Toivottavasti.

Yksi lasillinen viiniä voi tehdä ihmeitä. Varsinkin jos sen juo ystävien kanssa. Nuo kaksi tuntia, jotka sain olla pelkästään Tuija, tekivät minulle hyvää. Palasin hymyssä suin kotiin rakkaitteni luokse nauttimaan vaimona ja äitinä olemisesta.


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Sämpylät rullalla

Sämpyläntekijänä olen melko hyvä, vaikka itse sanonkin. Ainoa vikani on, etten jaksa tehdä niitä kovinkaan usein, koska se on käynyt tylsäksi. Tee taikina, anna kohota, pyörittele sämpylöiksi, anna vielä hetki kohota pellillä ja paista uunissa. Noin se suurin piirtein menee joka kerta. Joskus saatan heittäytyä villiksi ja voidella sämpylät maidolla ja koristella ne kaurahiutaleilla. Teinpä miten tahansa, niistä tulee yleensä hyviä, joten syön urakan päätteeksi puoli pellillistä juuri uunista tulleita sämpylöitä, mikä ei tee hyvää linjoilleni.

Eilen leipoessani sämpylöitä päätin kokeilla jotain uutta. Ihan vain tehdäkseni sämpylänteosta mielekkäämpää. Niinpä kaulin muutaman etäisesti suorakaidetta muistuttavan levyn, levitin pestoa ja käärin rullalle. Suurimman osan taikinasta päädyin tekemään normaaleiksi sämpylöiksi, ihan vain ettei varmasti mene hukkaan.

Miltä nämä pestotäytteiset rullasämpylät sitten maistuvat? En tiedä. Mies söi ne ennen kuin ehdin itse maistaa. Uskallan olettaa, että hyviä ovat. Syötäväksikelpaavia vähintään.

Olen siis jälleen kerran keksinyt jotain, minkä luultavasti on moni keksinyt jo ennen minua. Tämä pieni kokeilu kuitenkin inspiroi minua. Mutta mitä kaikkea tästä voi kehittääkään? Millaiset täytteet sopisivat rullasämpylöihin? Monia kokeilemisen arvoisia ideoita vilistää mielessäni. Juustoa.. Kasviksia.. Miksi ei vaikka bolognese-kastikettakin?

Toivottavasti pian on nyyttärit tai jokin muu tilaisuus tehdä erilaisia kokeiluja. Koekaniineja tarvitaan, kun leivontainspiraatio iskee.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Haikeutta talvisessa hämärässä

Talvi-iltojen pimeys tekee minusta hieman melankolisen. Tunnen sydämessäni epämääräistä kaipausta johonkin. En tiedä pitäisikö minun vetäytyä luomaan tämän tunteen inspiroimana jotain mahdollisesti syvällistä, vai pelkästään seisahtua kuuntelemaan hiljaisuutta. Se, etten oikeastaan voi tehdä kumpaakaan, saa minut tuntemaan voimattomuutta. Sydämeni käskee tehdä jotain, mitä en voi. Samaan aikaan kuitenkin tunnen iloa nähdessäni syyt, miksi en voi vetäytyä omaan rauhaani. Poikani ja mieheni, jotka tarvitsevat minua.

Tunnen hidastuneeni. Pimeydessä elän hitaammin. Askeleeni, ajatukseni, kaikki tapahtuu verkkaisemmin. Olen myös vähemmän läsnä. Sieluni silmin näen usein jotain ihan muuta kuin mitä silmieni edessä oikeastaan on. Mutta eipä siinä usein arkea kummallisempaa olekaan: puurokattila, imuri, pesukone. Samat seinät päivästä toiseen.

Odotan jo leudompia kelejä. Valoisan aikakin lisääntyy päivä päivältä. Tänäänkin valoa on monta minuuttia pidempi kuin eilen. Haikailen jo ulos heräämään tästä mökkeytymisen aiheuttamasta horteesta. Sääennustukset lupailevat tältä osin hyvää. Pian pitäisi olla leudompaa, jotta poikaa voi ulkoiluttaa vähän kauemmin. Että edes hetkeksi voisi pysähtyä katsomaan maisemaa, eikä tarvitsisi juosta vain lähimpään kauppaan.

Joskus sitä kaipaa niin pieniä asioita. Juuri nyt kaipaan enemmän vapautta kuin minulla on. Vapautta lähteä ulos ja viipyä hieman. Vapautta uppoutua kirjoittamaan. Tai vain haaveilemaan.


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Vuoronumeroruljanssi

Olin menossa tapaamaan ystäviäni. Bussikortilla pääsisi kaupunkiin, mutta ei takaisin. Käveleminen hyisissä pakkaslukemissa pimeässä ei tuntunut houkuttelevalta, joten lähdin aikaisemmalla bussilla ehtiäkseni käydä lataamassa bussikorttiani ennen tapaamista. 20 minuuttiahan riittää siihen, eikö? Asian hoitaa alle minuutissa, mutta jonottamiseen pitää varata ainakin vartti.

Huomasin heti etten ollut varannut tarpeeksi aikaa. Niin tupaten täynnä jonottavia ihmisiä paikka oli. Mutta ei auta, kotiin käveleminen noissa Siperian ilmoissa ei edelleenkään houkutellut, joten painoin napista itselleni vuoronumeron. Taulussa luki numero 295, eli jonossa oli 15 ihmistä ennen minua. Eikä kaikilla selvästikään ollut yhtä yksinkertainen asia kuin minulla. Sitten katsahdin maahan. Siinä sen vuoronumerojakelijan alla lojui numero 297. Ja minä poimin sen.

Se oli ihan oikea. Päivämäärä täsmäsi ja kaikki. Joku oli hylännyt sen ilmeisesti kyllästyttyään odottamaan. Sen numeron avulla en myöhästyisi tapaamisesta. Itseasiassa saattaisin olla jopa hieman etuajassa paikalla. Mutta tuntui arveluttavalta päästä ohittamaan melkoinen jono. Toimisinko väärin, jos hyödyntäisin aikaisemman numeron? Konehan oli antanut minulle toisen numeron.

Taululle ilmestyi numero 296. Minulla ei ollut aikaa miettiä asiaa perinpohjaisesti. Päätin käyttää numeron ja päästä hoitamaan asiani, jos kukaan aiemmin paikalla olijoista ei älähtäisi. Sydämeni hakkasi ärsyttävän lujaa, kun numero 297 ilmestyi taululle, ja otin epävarman askeleen kohti tiskiä. Kukaan ei sanonut mitään. Ei tietenkään, suomalaisethan eivät yleensä sano mitään, vaikka kuinka ärsyttäisi. Sitä paitsi jokaisella heistä oli ollut tilaisuutensa nostaa lattialta tuo numero ja käyttää se itse. Niinpä kävelin muka-varmoin askelin kävelin eteenpäin ja hymyilin naiselle tiskin takana kertoessani asiani.

Sain asiani hoidettua alle minuutissa, kuten olin olettanutkin. En tosin uskaltanut katsoa jonottajien joukkoa livahtaessani ulos. Jotenkin tuntui, että olin etuillut törkeästi. Enkä tosiaan pitänyt tunteesta. Minussa on tiettyjä suomalaiselle tyypillisiä, suorastaan karikatyyrisiä, piirteitä. Kuten halu noudattaa sääntöjä.

Tämä pikkujuttu jäi vaivaamaan minua, ja siksi siitä nyt kirjoitankin. En oikeastaan tehnyt väärin, mutta ei tunnu siltä, että olisin tehnyt oikeinkaan. Ärsyttävää, miten voi tällainen typerä juttu jäädä häiritsemään. No, pari päivää, enkä muista toivottavasti muista enää koko asiaa.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Takauma raskausajoilta

Tavallisesti vältän blogissani tiettyjä äitiyteen liittyviä aiheita, mutta olkoon tällä kertaa. Siitä on nyt viitisen päivää, kun lopetin imettämisen kokonaan. Se sujui kivuttomammin kuin odotin. Pelkäsin, että poika riehuisi muutaman päivän, mutta hän otti asian aika rauhallisesti. Kinusi parina päivänä, ja sitten jätti asian sikseen. Luulin sen aiheen olevan osaltani jo käsitelty, mutta sainpa huomata unohtaneeni yhden asian, mikä lopettamista seuraisi. Hormoonien hetkellinen epätasapaino, kun kroppa siirtyy pois imetysmoodista.

Eilen eräs tilanne (jota en täällä ala ruotimaan, koska se liittyy muihin ihmisiin) sai minut melkein täysin raivostumaan. Ajattelin sitä ollessani yksin olohuoneessa, kun sisälläni alkoi kuohua niin, että olisin voinut heitellä esineitä ja raivota täysin holtittomasti. Järki sanoi kyllä, että reaktioni on nyt tarpeettoman raju ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni. Sitten itketti, kun en voinut raivota hillittömästi mieleni mukaan.

Tässä vaiheessa mies tuli kysymään, onko kaikki hyvin. Ja minun piti kertoa, että hormoonit vaan temppuilee, tuntuu samalta kuin olisi ollut taas raskaana. Mies näytti nousevan henkisesti varpailleen. Hänkin tuntui yhtäkkiä muistavan varoituksen imetyksen lopettamista seuraavasta hormoonimyrskystä.

En oikeastaan ollut paha hormoonihirviö ollessani raskaana. Tunteistani vain tuli yksioikoisempia: ei enää pahastumista tai loukkaantumista vaan yksinkertaisesti suuttumista tai raivostumista. Onneksi en silloinkaan suuttunut turhasta, vaikka suuttumukseni ilmenikin tarpeettoman voimakkaasti. Mutta oli se hankalaa. Pienimmätkin ärsytyksen aiheet raastoivat hermojani kuin ne olisivat olleet vereslihalla. Ja tämä olisi taas hetken aikaa riesanamme. Tosin oloni on jo seesteisempi, mutta en vielä uskalla luottaa siihen, että hormoonit olisivat jo asettuneet. Mutta onpa ainakin selkeämpikin syy keskittyä mukaviin asioihin.

torstai 7. tammikuuta 2016

Pakkaspäiväin askareita

Talven pakkaset ovat viimeinkin tulleet. Olen ehkä outo, mutta minä nautin tällaisista pakkaspäivistä. Enkä vain siksi, että teekupponen tuntuu erityisen mukavalta käsissä silloin. Minä voisin lähteä ulos samoilemaan ja tuntemaan kipristyksiä nenässäni. Katselisin huurteisia puita ja välillä puhaltaisin kunnolla, jotta näkisin kuinka hengitys voikaan höyrytä. Sitten sopivan tilaisuuden tullen hymähtäisin katsellessani heijastustani, jossa näkyisi huurteen tehneen minusta valkeatukkaisen. Tällaisen retken jälkeen se teekupponen vasta mukavalta tuntuukin.

Kotielämällä on kuitenkin tietyt vaatimukset, enkä voi viedä ulos pakkasiin tottumatonta poikaani. Joten kovat pakkaset pitää hyödyntää muuten. Eilen sulatin pakastimen. Tänään peitteet ja tyynyt ovat nauttimassa pakkasilmasta. Edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt tarpeettoman paljon aikaa. Tekee hyvää antaa pölypunkeille ja muille peittopesiäisille vähän pakkasilmaa. Siis tekee hyvää meille ihmisille.

Talvea on vielä paljon jäljellä, joten edessä lienee leudompia pakkaspäiviä, jotka sopivat paremmin pojan ulkoiluttamiseen. Lumi narskumassa kenkien alla. Lumiukot ja kaikki muut talviset ilot. Ne kaikki ovat vielä edessä.