torstai 31. joulukuuta 2015

Ja niin koitti vuoden viimeinen päivä

Tänä vuonna nautin joulusta. Vaikka se ei tietenkään ollut taianomainen, joulu oli sellainen kuin halusinkin: rento ja levollinen. Ei tarvinnut miettiä tekemättä jääneitä asioita, eikä järjestellä mitään (perussiisteyden ylläpidon lisäksi siis).  Vain satunnaisesti piti rientää iloisesti juoksentelevan pojan perässä. Yleensä pojan mummo hoiti sen perässä kipittelyn, ja minä sain levätä. Tuntui joululta, ja lahjatkin tukivat levollisuutta. Niitä ei tullut ylenpalttisesti, eikä yhdestäkään paketista ei paljastunut mitään vaivalloista. Ei tarvinnut miettiä, mitähän antaja on ajatellut.

Nyt olemme olleet kotona jo muutaman päivän ja valmistaudumme vuoden vaihtumiseen. Kulunut vuosi on ollut meille pääasiassa hyvä. Muutaman suru-uutisen olemme joutuneet kuulemaan, viimeisimmän nyt jouluna (kummisetäni nukkui pois). Ja seuraavan suruviestin saamme luultavasti piakkoin. Eräs läheinen on jo jonkin aikaa ollut loppusuoralla kohti päiviensä päätä.

Onneksi vuoden aikana on ollut paljon iloisempiakin asioita. Jo tavallinen arki Miehen ja pienen poikamme kanssa on ollut pääasiassa antoisaa. Ainakin näin ajan tekemän kultauksen valossa katsellessa se näyttää siltä. On ollut riitojakin, tietenkin, mutta mitäpä niitä muistelemaan. Olemme päässeet käymään uusissa paikoissa ja tavanneet ihmisiä, vanhoja ystäviä ja uusia tuttuja. Olen tehnyt asioita, joita en olisi koskaan kuvitellut tekeväni.

Ja nyt vuosi on vaihtumassa.

Joskus uuden vuoden lupaukseni kuului "en tee uuden vuoden lupausta". Joskus ajan saatossa se muuttui muotoon "En tee katteettomia lupauksia". Tämän lupauksen teen tänäkin vuonna. Sen lisäksi harkitsen jotain sopivaa haastetta itselleni. Jotain millä kehitän itseäni kohti sitä minää, joka haluan olla. Sitä ehdin miettiä vielä hetken.

Tuokoon vuosi 2016 mukanaan monia ilon ja onnen hetkiä, meille kaikille.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulun odotuksen viime hetket

Kaikki on riittävän valmista. Sanon riittävän, koska täydellisen valmista on mahdotonta saada aikaiseksi. Aina voisi tehdä jotain enemmän ja paremmin. Mutta jossain vaiheessa on vain todettava, että tätä enemmän ja paremmin tekeminen ei ole sen ajan ja vaivan arvoista. Minulla se hetki on tullut; viimeinenkin lahja on paketoitu. On aika keskittyä joulun viettoon.

Tai oikeastaan joulun odottamiseen. Tänään on vasta aatonaatto. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi ehtinyt odottaa joulua. Tavallisesti odotus hautautuu askareiden, valmistelujen ja arjen kiireiden taakse. Joulu ehtii tulla ja mennä. Melkein kuin yhtenä hötköilyhetkien helminauhana. Ei ihme, että jouluntunne ei ehdi herätä lainkaan. Olen iloinen, että tänä vuonna ehdin hetken ihan vain odottaa.

Hyvää joulunaikaa teille kaikille, jotka blogiini olette löytäneet! Missä olettekin, suotakoon teille sopivasti hauskoja ilon hetkiä ja levollisia rauhan hetkiä. Itse kullekin tarpeen mukaan.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Jouluinen jauhopeukalo

Tänä vuonna päätimme tehdä vain niitä mieluisimpia joululeipomuksia, jotka kaikki menisivät tyytyväisiin vatsoihin joulun aikana, eikä pakkopullaa jäisi kovettumaan kenenkään kiusaksi. Meidän tapauksessamme nämä leivonnaiset ovat joulutorttuja ja pipareita. Varsin perinteistä leivontaa siis. Ja vielä helppoa, jos ostaa taikinan valmiina kaupasta.

Minun mielestäni joulutorttujen tekeminen on hauskaa puuhaa. Se taitteluosuus siis, kun neliön muotoisesta taikinan palasesta tehdään hyrrä. Siinä kokee suorastaan lapsellista mielihyvää. Meillä tosin taittelusta tuli astetta mielenkiintoisempaa, koska emme löytäneet muottia. Suurpiirteisenä en välittänyt leikellä tarkkoja viiltoja nurkkiin, vaan minulle riitti että olivat sinne päin. Yritin muutamaa luovempaakin ratkaisua, mutta eihän hienoja uudenlaisia taitoksia keksitä sokkona ja ajattelematta. Ainakaan minä en pysty sellaiseen. Onneksi muutkin perheestäni on suurpiirteistä porukkaa.

Seuraava päivänä olikin pipareiden vuoro, ja niihin tarkoitetut muotit ovat ilmeisesti samassa paikassa torttumuotin kanssa.  Kuten torttujen kanssa, aloitin luovemmissa ratkaisussa, mutta en jaksanut muotoilla jokaista piparia. Siihen olisi tuhraantunut ylettömästi aikaa, eikä lopputulos olisi vastannut ajallista panostusta. Päädyin siis laiskan ihmisen ratkaisuun: abstrakteihin viiltoihin taikinapyörällä. Nopeaa ja helppoa. Pipareista tulee monenkokoisia, monenkokoisiin piparihimoihin.

Mutta, kuten tiedetään, ulkonäkö on vain pintaa. Oudonmalliset maistuvat aivan samanlaisilta kuin perinteisen malliset. Niinpä kaikille, jotka kaipaavat nopeaa ja helppoa ratkaisua, suosittelen tätä. Helppoa, nopeaa, eikä mistään saa samanlaisia. Jos haluaa päästä vielä helpommalla, niin pipareita ja torttuja saa valmiina kaupastakin. Mutta eihän se olisi yhtä hauskaa.

Vielä illalla teetä nautiskellessani hymistelin hassuille pipareilleni. Ja ne suurpiirteiset tortutkin ovat jo menneet. Tänään ilmeisesti tehdään uusi erä niitä. Mikäs siinä. Taidan taas yrittää olla luova.




lauantai 19. joulukuuta 2015

Hiljainen ilta

Hieman yllättäen pääsin tänään viettämään hiljaista iltaa. Poika nukkuu jo sängyssään, ja mies lähti kavereidensa kanssa elokuviin. Minulla on siis hetki aikaa olla vain. Nauttia kupillinen teetä ja hengittää. Ja niin aion hetken päästä tehdäkin.

Jouluvalmistelut ovat loppusuoralla. Kortit on lähetetty. Lahjat on paketoitu - osa on jo annettu, osa odottaa kassissa kuljetusta kuusen alle. Enää tarvitsee oikeastaan vain pakata ja mennä auttamaan joulutaloon valmisteluissa. Pientä siivousta ja leipomista luulisin pääseväni vielä tekemään. Sitten voikin aloittaa joulunvieton perinteisin menoin. Meillä se on aina tarkoittanut yhdessäoloa, saunomista ja syömistä. Toki myös kynttilöitä, joulukuusta ja kierrosta hautausmailla.

Aavistelen, että tänä vuonna joulu tuntuu jouluisemmalta kuin vuosiin. Verkkaisesta joulunmielen herättelystä on ollut apua. En kuitenkaan usko, että sellaista lapsuuden taianomaista joulua koen enää koskaan. Mutta se hetki, kun kaikki on tehty muu on tehty ja saa viimein sytyttää kynttilän pimeyteen. Minä nautin siitä, että hiljaa katselen sitä pientä eläväistä valoa... Se on minulle joulun erityisimpiä hetkiä. Se herättää rauhan ja lämpimän hiljaisuuden tunteen sisälläni.

Tänään ei vielä ole sellaista hiljaisuutta. Vielä on tehtävää, vielä on hetki odotettava. Pian se kuitenkin koittaa: joulu. Mutta tänään minä nautin arjen hiljaisuudesta. Siitä, että voin lykätä tehtävää huomiselle. Juuri nyt minun ei tarvitse tehdä mitään. Paitsi se kupillinen teetä.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Ain laulain joulun teen

Minne lie olimmekaan menossa, kun hetkeksi pysähdyimme rupattelemaan naapurimme kanssa. Siinä sään ihmettelyn jälkeen hän kysyi, että olimmeko ajatelleet mennä illalla laulamaan joululauluja. Läheisessä seurakuntakeskuksessa olisi kaikille avoin joululauluilta. Minä torjuin ajatuksen vetoamalla yksivuotiaaseen, joka ei vielä osaisi istua nätisti laulamassa muiden joukossa. Naapuri nyökkäsi ymmärtäväisesti ja jatkoimme matkaamme sinne, minne olimmekaan matkalla.

Kotiin palattuamme mies otti kuitenkin joululauluillan taas puheeksi. Häntä houkutteli lähteä. Ei ole kuulema pitkään aikaan laulanut joululauluja, ja samalla tulisi käytyä jossain kodin ulkopuolella. Myönnyin. Muistan itsekin ajan, jolloin joululaulujen lauleskeleminen oli mukavaa. Sitä paitsi se herättelisi sitä kaipaamaani joulun tuntua.

Kun saavuimme seurakuntakeskukselle huomasimme, että se oli tupaten täysi. Vain parvella oli joitakin vapaita istuimia jäljellä. Ilmeisesti joululauluillat ovat suosittuja täälläpäin. Paikalla oli monenikäisiä ihmisiä. Sylivauvoista harmaahapsisiin vanhuksiin. Perheitä ja yksineläviä. Kaikki tulleet ainakin kuuntelemaan joululauluja. Ja kun ohjelma alkoi, selvisi, että selvästi suurin osa oli tullut laulamaan. Joululaulut todellakin täyttivät salin.

Pääasiassa lauloimme vanhoja tuttuja joululauluja, kuten Joulupuu on rakennettu ja Maa on niin kaunis, mutta siellä oli muutamia sellaisiakin, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ja ne unohtuivat samantien laulun päätyttyä. Solistina siellä oli varsin komeaääninen baritoni, joka tarjosi myös pari lauluesitystä. Uskoisin useimpien nauttineen joululauluillasta.

Minulta meni paljon ohi. Kiipesin pojan kanssa portaat parvelle useita kertoja. Poika nautti siitä, että sai ihan itse nousta ne. Joten minä seurasin suojelusenkelin lailla portaissa hihkuvaa pientä seikkailijaa ja lauleskelin. Välillä jopa samaa kappaletta kuin muutkin. Kävin mielessäni läpi joululauluja, joista pidän. Laulamaanhan sinne oli menty.

Oli se mukava ilta. Lähdimme sieltä hyväntuulisina kotiin. Nyt, kun mietin asiaa, melkein toivon, että joululauluja kuulisi enemmänkin tällä tavalla. Ostoskeskuksissa soivat joululaulut eivät herätä joulutunnelmaa, vaan pikemminkin pilaa. Siellä joululaulut yhdistyvät joulushoppailukokemukseen. Siihen, kuinka on kuuma olla talvivaatteissa sisätiloissa ja yrittää ihmisjoukossa päästä liikkumaan. Epätoivoon, ettei löydä lahjoja. Pettymykseen ja kiusaantuneisuuteen, jos päätyy ostamaan vain jotain. Ostoskeskuksissa ei tosiaakaan pitäisi soittaa joululauluja, koskaan.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Shoppailusta julkkiksiin

Hiljalleen sitä on tervehtynyt. Eilen olin jo siinä kunnossa, että uskaltauduin pojan kanssa kaupungille etsimään lisää joululahjoja. Ja löytyihän niitä. Jos lahjaksi annettavia kukkasia ei lasketa, ne hankin vasta lähempänä joulua sopivalta paikkakunnalta, vielä yhden lahjan mieluusti löytäisin. Toisin sanottuna, lahja-asiat ovat kunnossa, eikä tarvitse osallistua aatonaaton paniikkikauppaan.

Kaupungilla tapahtui jotain, mikä on minulle harvinaista: minä bongasin julkkiksen. En mitään maailmankuulua tähteä, mutta ihan televisiosta tutun hahmon kuitenkin. Aluksi minä tuijotin kyseistä henkilöä ja yritin kuumeisesti miettiä, mistä oikein tunnen hänet. En ole tottunut näkemään julkkiksia, joten ajattelin hänen olevan joku tuttu, jota en saa päähäni. Yritin siis saada päätetyksi heilautanko kättäni tervehdykseksi ja kyselenkö kuulumiset. Tunnistin henkilön sopivasti, ennenkuin hän nosti katseensa minun suuntaani. Jos hän olisi ollut tuttava, ei hän olisi huomannut etten meinannut tunnistaa. Nyt saatoin muka tuntematta kävellä ohitse häntä häiritsemättä.

Olen bongannut julkkiksen ennen tätä kaksi kertaa. Edellinen kerta oli pari kesää sitten. Silloin tuijottelin kahvilan ikkunasta kaukaisuuteen, kun yhtäkkiä kadulla kävelee tutut kasvot. Tuolloin tuijotukseni ei jäänyt huomaamatta, meni liian kauan kasvoja tunnistaessa. Lohdutan itseäni sillä, että julkkikset ovat enemmän tai vähemmän tottuneita tuijotettavana olemiseen. Ja vähemmän minä tällä kertaa hölmistelin kuin kohdatessani julkkisen ensi kertaa.

Ensimmäisestä julkkisbongauksesta on jo useampi vuosi - en edes tuntenut Miestä vielä tuolloin. Olin Tampereella vierailemassa ja siellä kadulla käveli vastaan Simo Frangen. Silloin muistan tuijottaneeni suorastaan epäkohteliaan hölmistyneenä. Osittain sen vuoksi, etten ollut koskaan ennen bongannut julkkista, mutta pääasiassa sen vuoksi, ettei hänellä ollut pukua. Joten hänen hahmonsa tuona päivänä oli räikeässä ristiriidassa hänen mediakuvansa kanssa. Se vain näkynä oli hämmentävä, joskin on täysin ymmärrettävää että Simo Frangen haluaa vapaallaan, erityisesti kuumana kesäpäivänä, käyttää shortseja ja t-paitaa.

En ole aktiivinen julkkisten bongaaja. Moni julkkis on kävellyt ohitseni, pari ruuhkassa vähän tönäissytkin, täysin minulta huomaamatta. Ja kuka seurassani onkaan ihmettelee, että enkö muka nähnyt että siinä ole sejase. En minä tavallisesti kiinnitä huomiota ohikulkijoihin. Vain sen verran, etten törmää keheenkään. Sen sijaan keskityn muuhun, kuten joululahjain metsästämiseen.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Rouva sairastaa

Nenä vuotaa, niveliä kolottaa, kurkussa tuntuu karkealta... Tutut oireet, vaikka edellisestä flunssasta onkin jo aikaa. Moni tuttava on viime aikoina sairastellut, joten oli kai vain ajan kysymys, milloin se iskisi meille. Voin vain toivoa, että menee ohi nopeasti. Olen tehnyt suunnitelmia ensi viikolle, joita en haluaisi peruuttaa.

Elämää se on tämäkin. Viluisena juoda kuumaa teetä sohvalla. Kääriytyisin peittoihin, mutta ne hankaloittavat pikkukiipeilijän perään juoksemista. Pelkään, etten ehtisi ottaa koppia, jos pitäisi tuhlata aikaa peitoista vapautumiseen. Joten tinkin hieman fyysisestä mukavuudestani lisätäkseni mielen rauhaa.

Yritän ajatella positiivisesti. Jos oli jossain vaiheessa kipeäksi tultava, niin tämä on ihan hyvä ajankohta. Mies on joulun ajan lomalla, joten meillä on silloin yhteistä aikaa enemmänkin - ja olisi kurjaa viettää se aika kilpaa niiskuttaen. Toivottavasti tämä on silloin jo takana päin.

Pidän taukoa blogin päivittämisestä pari päivää. On hankalaa kirjoittaa mitään järkevää, kun olo on hieman kurja. En usko, että tauosta tulee kovinkaan pitkä, en tunne oloani ihan hirveäksi. Ainakaan vielä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kuvaa katsoen

Pojan täyttäessä vuoden, me päätimme otattaa kuvia pojasta ja perheestämme ihan ammattikuvaajalla. Sain nähdä kuvat tänään. Kuvaajasta minulla ei ole pahaa sanottavaa; hän on selvästi ammattitaitoinen. Ei ole hänen vikansa, etten pidä siitä, miltä näytän kuvissa.

Minua ei tee pinnalliseksi se, että haluan näyttää hyvältä valokuvassa. Siinä kai kuka tahansa haluaa olla edustavimmillaan, koska toisin kuin peilikuvan suhteen, valokuvan nähdessään on myöhäistä kohentaa ryhtiään. Jos unohdit tehdä sen kuvaustilanteessa, niin kuvassa olet ikuisesti tuomittu olemaan hieman kasassa ja turvoksissa näyttäen siltä, että synnytyksestä on viikko vuoden sijaan. Jos ei halua, että kuville tehdään tietokonetaikoja (enkä halua), pitää hyväksyä huono ryhti, kaksoisleuka, erikokoiset silmät tai mikä ikinä tuntuukaan kuvassa olevan vikana.

Se ei olekaan niin yksinkertaista. Kuvassa näen sen, miltä olen muuten onnistunut sulkemaan silmäni. Sen, että olen vähän lihava ja väsynyt kotiäiti. Ja siinä on kaksi ja puoli asiaa, joita en halua olla: lihava, väsynyt ja aina kotona. Äiti olen mielelläni. Muuten haluaisin näyttää kuvassa myös onnelliselta ja kohtalaisen älykkäältäkin. Enemmän sellaiselta, millaiseksi koen itseni. Onneksi kuvissa näkyy se, että rakastan poikaani, muutoin en kestäisi katsoa niitä enempää.

Taidan kaivella ikivanhan henkilökorttini esiin. Se auttaa näissä tilanteissa. Muistan kuinka inhosin kortin kuvaa silloin tuoreeltaan. Nykyisin se on minusta hyvä kuva. Aika auttaa katsomaan asioita vähän kauempaa. Ehkä vuosien päästä näen näissäkin kuvissa pelkästään sen, mikä on tärkeintä: rakkautta.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Taas toivotus hyvän joulun

Joulukortit pitää saada postiin piakkoin, joten olen aloittanut joulukorttien kirjoittamisprosessin. Aluksi valitaan vastaanottaja, ja kirjoitetaan kortteihin osoitteet. Sitten aloitan sen vaikeamman työn: joulutervehdysten kirjoittamisen. Sen voi tehdä joko todella helposti tai todella vaikeasti. Ja yleensä siinä käy niin, että haluan tehdä vaikeasti, mutta tuskasteltuani hetken aikaan alistun helppoon ratkaisuun. Eli kirjoittamaan "Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! Toivoo Tuija, Mies ja Poika". Tosin nimien järjestys vaihtelee sen mukaan kenelle kortti menee. Sen nimi tulee ensimmäisenä, kenet vastaanottaja on tavannut perheestämme ensimmäisenä. Joskus vahingossa menee siinä järjestyksessä kuin kirjoitin edelleeseen korttiin.

Moni lähipiiristämme tietää, että pidän kirjoittamisesta. Siksi yritänkin aina keksiä omaperäisiä ja hienoja toivotuksia kortteihin. Hyvin harvoin saan korttiin runoiltua mitään muuta kuin tavallisen ja perinteisen toivotuksen. En tiedä odottavatko läheisemme, että kirjoitan runouden mestariteoksia joulukortteihin. Tuskinpa, mutta välillä tuntuu kuin minun pitäisi kirjoittaa jotain hienompaa kuin se, mitä kaikki kirjoittavat kortteihin. Ja jos saan kirjoitettua jotain hienompaa yhdelle, niin muillekin pitäisi.

Siinä on liikaa painetta yhdelle väsyneelle rouvalle. Jossain vaiheessa huokaisen turhautuneena ääneen, ja mies tulee halaamaan. Hänen mielestään riittää, että kortissa on meidän nimemme siellä painetun hyvän joulun toivotuksen alla. Ja jos vastaanottajalle se ei riitä, niin viskatkoon kortin vaikka joulusaunan sytykkeeksi. Jotain iloa siitä kortista on ollut silloinkin.

Niin. Jos vain voisin, runoilisin. Mutta kyllä se tavallisin toivotuskin sisältää sen ajatuksen, mitä vastaanottajalle haluan toivottaa. Minä vilpittömästi toivon, että heillä olisi hyvä joulu ja uusi vuosi olisi onnellinen.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Mainioiden naisten itsenäisyyspäivä

Yliopiston aloittaessani tutustuin pieneen joukkoon aivan mainioita naisia. On ihan normaalia löytää opiskelutovereista samoista asioista kiinnostuineita, ja heidän kanssaan on luontevaa ystävystyä.

Me, eli tämä pieni joukkio mainioita naisia, olemme tutustumisemme jälkeen joka vuosi viettäneet itsenäisyyspäivää yhdessä. Jopa viime vuonna minä järjestin itseni neiti Vihreän luokse, jossa silloin istujaiset olivat, vaikka minulla oli kotona tuhisemassa parin kuukauden ikäinen poika (mies pärjäsi pojan kanssa hyvin jo silloin). Olin hieman levoton koko sen parituntisen ajan, minkä näiden mainioiden naisten kanssa vietin, mutta en olisi voinut jättää perinnettä väliinkään. Sillä perinteeksi nämä istujaiset ovat jo muodostuneet.

Tänä vuonna joukkiomme kokoontuu meillä. Aiempien vuosien perusteella uskallan jo etukäteen todeta, että luvassa on pizzaa ja muita herkkuja sekä Linnan juhlien perinteinen mekkoraati. Vaikka juhliemme pukukoodi onkin "Mukava, mutta ei missään tapauksessa olisi Linnan juhlissa etiketinmukainen", katselemme kättelyjonosta meille mieleisiä mekkoja, ja hämmästelemme niitä persoonallisempia vaatevalintoja. Pinnallista hupia, myönnetään, mutta harmitonta sellaista. Ja opiskeluaikoina oli ihanaa saada pehmeää höttöä ankaran aivotyöskentelyn vastapainoksi.

Miehet ovat osallistuneet yleensä myös, vain omani jäi viime vuonna kotiin pojan kanssa. Muutoin he syövät ja hämmästelevät meidän akkain kalkattelua. Nyt osallistujamäärä kasvaa taas yhdellä, kun poikakin on mukana. Itsenäisyyspäivää on aina vietetty raittiisti, joten sinänsä mikään ei muutu. Nyt päästään vuorotellen leikkimään autoilla pojan kanssa. Tai mitä keksitäänkään. Pääasia on, että kaikilla on mukavaa.

Odotan jo iltaa, hyvää ruokaa ja leppoisan hauskoja hetkiä ystävieni kanssa. Paljoa muuta en tältä päivältä kaipaakaan.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Treffeille sohvaa pakoon

Joskus tuntuu, että parisuhteen vihollisiin lukeutuu sohva. Se houkuttelee väsyneitä ihmisparkoja pehmeydellään vajoamaan syleilyynsä ja hiljentymään television ääreen. Ja jos sohvan pehmoiseen ansaan lankeaa päivästä toiseen, jossain vaiheessa saattaa huomata, ettei ole kunnolla keskustellut puolisonsa kanssa pitkään aikaan. 

Me miehen kanssa päätimme tehdä kiertää sohvan muodostama ansa ja sovimme treffit. Eräällä museolla oli miestä kiinnostava näyttely, joten ilmaispäivänä menisimme sinne ja kävisimme syömässä. Vaikka poika pitäisi ottaa mukaan, olisi se silti pieni poikkeus arjen kuvioihin ja siten toisi hieman piristystä suhteellemme.

Pari kertaa treffejä piti lykätä, mutta sitten vihdoin se onnistui. Näyttely oli vaihtumassa, joten oli viimeinen mahdollisuus. Se oli se, mikä vihdoin sai pakotettua meidät liikkeelle. Niinpä me sateisen ankeasta säästä huolimatta lähdimme treffeillemme. Poikakin nukahti päiväunilleen sopivasti ruokailun jälkeen, joten oli melkein kuin olisimme olleet kahden.

Näyttely ei kiinnostanut minua niin paljon kuin miestä. Kuljimme hetken kiltisti yhdessä, mutta sitten erkanimme, jotta mies saisi rauhassa tutkia näyttelyä. Minä puolestani koin museokaupan kiinnostavaksi ja olin tyytyväinen saadessani tutustua rauhassa sen tarjontaan - miestä se ei olisi kiinnostanut. Lieväksi harmikseni en löytänyt kuin yhden joululahjan. Senkin itselleni. Miehen kanssa vitsailimme, että se onkin oiva joululahja miehelle: minulle annettava mieleinen lahja.

Hetki museon rauhassa oli tehnyt meille molemmille hyvää, emmekä malttaneet vielä lähteä kotiin. Kävelimme erääseen kahvilaan vielä jälkiruualle. Siellä me porkkanakakun äärellä keskustelimme niitä näitä näyttelystä, joulusta ja vaikka mistä. Välillä nauroimme yhdessä - se on aina niin ihanaa. Onnistuneet treffit sanoisin jo sen perusteella, että niiden ajatteleminen hymyilyttää.

Jatkossa ajattelimme yrittää kerran kuukaudessa (tai kahdessa) lähteä jonkinlaisille treffeille. Mitä me tammikuussa keksimme, en tiedä, mutta toivottavasti jotain. Sovimme kuitenkin, ettei treffejä järjestetä väkisin. Treffeillähän on tarkoitus olla mukavaa yhdessä, ja jo sen vuoksi niistä ei kannata tehdä rutiinia ja velvollisuutta.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Joulukorttien valintaprosessi

 Tänä vuonna osana joulutunnelman herättelyä, päätin nähdä pitkästä aikaa hieman enemmän vaivaa joulukorttien kanssa. Viime vuonna en jaksanut ostaa uusia kortteja, vaan laitoin ihmisille se kortit, mitä oli aiemmilta vuosilta jäänyt yli. Toissa vuonna en edes lähettänyt kortteja, en niitä kyllä silloin ostanutkaan. Vähäinen joulumieli lannisti sen verran, etten vain saanut aikaiseksi.

Pari päivää sitten pääsin asioimaan korttikaupassa. Koska pojallani ei ole perusteelliseen shoppailuun tarvittavaa kärsivällisyyttä, tein korttivalintani puhtaasti intuition varassa. Mikäli kortti herätti minussa myönteisen tunteen, sen ostin. Aiheesta sinänsä viis. Eri ihmisille menee eri tyyliset kortit joka tapauksessa, joten aiheita sai tulla erilaisia: tonttuja, eläimiä, kynttilöitä, mietteitä, runoja, kirkkoja, taidetta... En edes laskenut niitä, joten pitänee käydä vielä uudestaan, koska en ole varma riittävyydestä.

Siinä kortteja valikoidessani vieressä oleva vanhempi rouvashenkilö tuskaili oman valintaprosessinsa kanssa. "Miksi ihmeessä kaikille pitää olla erilaiset kortit? Eihän ne vertaile kortteja keskenään." Hän puuskahti siinä hieman kärsimättömästi. Se on varmaankin ollut totta silloin joskus, mutta nykyään ei voi olla varma. On varmasti ihmisiä, jotka laittavat someen kaikki korttinsa esitelläkseen jouluntoivotussaalistaan.

Itseäni ei haittaa lainkaan, jos joku laittaa kaikille tuttavilleen samanlaiset kortit. Se on hänen valintansa. Ymmärrän sen helppouden, ja korttihan jo itsessään sanoo, että sinua, hyvä vastaanottaja, tahdoin muistaa näin jouluna. Itse vain en löydä sellaista yhtä korttia, mikä minusta olisi hyvä kortti kaikille niille ihmisille, joille haluan joulukortin laittaa.

Esimerkiksi anoppini on harras uskova nainen, joten vaikka hän ei varmastikaan pahastuisi humoristisesta joulupukkikortistakaan, haluan kuitenkin lähettää mieluummin toisenlaisen kortin. Sellaisen, mikä kuvastaa anopilleni joulun ydintä. Näin voin osoittaa kunnioitusta hänelle tärkeää asiaa kohtaan. Läheisissäni on myös ateisteja ja muita uskonnosta viis veisaavia, joten heille olisi hieman epäkohteliasta laittaa enkeleitä ja seimen kuvia. He saavat korttinsa muilla perusteilla. Ja sitten minulla on pieni pino neutraaleja kortteja, jotka voin lähettää sellaiselle, joiden korttimausta olen epävarma (tai jos ei ole parempaa korttia enää valittavana). Joten ostan erilaisia kortteja melko paljon.

Ymmärrän hyvin, ettei kaikki halua nähdä tällaista vaivaa. Mutta tässä saa ajatella läheisiään ja joulua. Tämä pikku projekti toivottavasti herättelee osaltaan sitä, mikä mielestäni joulussa on niin hienoa: hyvää mieltä ja rauhaa. Sitä joulun tunnelmaa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kylmää, liukasta ja pimeää

Niin ne lumihiutaleet taas leijailevat. Hetken aikaa oltiin ilman lunta, mutta nyt asia on taas korjaantumassa. Maa valkenee ja päiviin tulee hieman lisää kirkkautta. Se on tarpeen, kun pimeys on vallassa suurimman osan vuorokaudesta. Ainakin minulle.

Jatkuva pimeys vaikuttaa hieman mielialaani, mutta ei niin pahasti, että puhuisin kaamosmasennuksesta kohdallani. Sen verran, että vetäydyn herkästi omiin oloihini ja minua on entistäkin vaikeampi saada lähtemään mihinkään. On liian helppoa vedota talvella siihen, että ulkona on kylmää ja liukasta. Kotona on mukavan lämmintä, joten miksi lähteä mihinkään. Tosin mökkihöperyys saattaa iskeä talvella aika pahastikin.

Pitää ihan muistuttaa itseään siitä, mitä muuta ulkona on kuin pimeyttä ja liukautta. Että uloslähteminen ei tarkoita sitä, että olisin tarjoamassa jäisillä kaduilla ohikulkeville ihmisille slapstick-komediapläjäystä. Minähän suorastaan kävelen kuin haurain mummeli, kun varon niin kovin liukastumasta. Tosin nykyisin saan tukeutua rattaisiin, eikä minun samalla tavalla tarvitse varoa mukkelismenemistä.

Joskus kuvittelen, että jos voisin, siirtyisin talveksi puoliksi horrokseen. Keskittäisin elämäni kotiini. Vain silloin tällöin varovasti kurkistelisin ulkopuolista maailmaa. Asettuisin ikkunan äärelle juomaan kupillisen lämmintä teetä ja katselisin kuinka kauniisti lumi kimaltelee hankina maassa ja puiden peitteinä. Se riittäisi ulkopuolisesta maailmasta. Niin kuvittelen, vaikka tiedän sen olevan pötyä. Minä kaipaisin ihmisiä ja tekemistä. Niiden vuoksi pitää välillä lähteä ulos. Joskus niiden ihmisten vuoksi, jotka asuvat kotonani. Hekin kaipaavat ulos tuulettumaan, ja sitä minua, joka ei ole mökkihöperö.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Joulu jouluksi

Joulukuun ensimmäinen päivä. Joskus kaukaisessa lapsuudessa tämä oli ilon ja tuskaisen odottamisen alkamisen päivä. Ilon päivä siksi, että sai vihdoin avata luukun joulukalenterista. Tuskaisen odottamisen alkamista ei tarvinne selittää. Lapsena joulukuu tuntui kuukausista pisimmältä. Päivät matelivat, eikä ylimääräisten joulukalenteriluukkujen aukominen auttanut yhtään. Päinvastoin.

Aikuiseksi tultuani joulun odotus menetti tuskaisuutensa, ja valitettavasti myös hohtonsa. Monena jouluna yritin taistella päästäkseni sopivaan mielentilaan, turhaan. Ei vain tuntunut joululta. Ei auttanut kuusi, lahjat, eikä edes kynttilät. Se olisi voinut olla mikä tahansa talvinen ilta läheisten kanssa, ylimääräisten koristeiden kera. Lopulta lakkasin yrittämästä. Ei joulun tunnelmaa voi pakottaa.

Se on tuntunut haikealta. Olen jouluihmisiä. Nautin puuhastelusta, ja erityisesti puuhastelun jälkeisestä levollisesta tunnelmasta. On ihanaa saada laittaa kynttilöitä ja saunoa hämärässä. Tykkään lahjojen antamisesta, jopa saamista enemmän. Joulun kuuluu olla valonpilkahdus vuoden pimeimpänä aikana. Ja niin monta vuotta meni, että joulu oli melkeinpä vain sohvalla makaamista.

Tänä vuonna haluan yrittää muuttaa tämän asian. Haluan odottaa taas joulua. Haluan valmistella hyvän tuulisena, leipoa ja paketoida lahjoja. Muutama lahja on vielä hankkimatta, joten lahjanmetsästyskausikaan ei osaltani ole vielä ohi. Tänä vuonna meillä on myös joulukalenteri, edellisestä onkin vuosia. Päivä päivältä yritän elvyttää joulun tuntua, jos se vaikka heräisi vuosien horroksestaan ja tänä vuonna olisikin taas aivan oikea joulu.

Se olisi upeaa.