Ystäväpiirimme kokoontuu silloin tällöin viettämään sivistynyttä juoruilutuokiota. Tee ei ehkä ole yhtä hyvää kuin teehuoneella, mutta seura kompensoi mahtavasti, eikä tarvitse varoa sanojaan, kun kaikki kuulolla olevat korvat kuuluvat ystäville. Tavallisesti keskustelumme liikkuukin melko arvaamattomissa ulottuvuuksissa, täysin spontaanisti rönsyillen.
Erään kerran Neiti Vihreän luona keskustelu alkoi takkuamaan, kun yksi alkoi tarkkailla kadulla näkyvää tilannetta, ja me muut tietenkin kurkkasimme moista häiriötekijää. Hetkeä myöhemmin olimme kaikki siirtyneet katsomaan tosielämän rakkausdraamaa keittiönikkunasta, josta kadulle näki parhaiten. Nuori mies ja nuori nainen (meille täysin tuntemattomia) olivat keskityneet hetkeen, eivätkä huomanneet kuinka läheisen kerrostalon ikkunassa oli pieni joukko epäkohteliaan uteliaita naisia toljottamassa.
Se oli kuin kohtaus elokuvasta, josta puuttuivat äänet ja tekstitys. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä he toisilleen sanoivat, mutta tilanteen tunteellisuus ei jäänyt huomaamatta.
Kun he katselivat toisiaan tosiaan kädestä pidelleen, pääsi naisilta hellä "Aaaw". Kun nainen laski katseensa maahan, annettiin miehelle ohjeita. "Halaa häntä!", huusi Liikeri-rouva. "Niin, etkö näe, että tarvitsee sitä?", jatkoi Neiti Vihreä. Ja kun mies vähän myöhemmin todella halasi naista, kuulin, kuinka neiti Vihreä parahti "Suutele häntä, typerys!" Mutta mies oli ilmeisesti kuuro telepaattisille ohjeille, eikä tehnyt niin.
Kun pari alkoi lähteä eri suuntiin, me myös aloimme palata jäähtyneiden teekuppostemme äärelle. Joku vielä vilkaisi kadulle nähdäkseen, kuinka mies vielä huusi jotain naiselle, ja tämä palasi takaisin. Niinpä me rynnistimme tekemään lisää nenän jälkiä keittiön ikkunaan.
He juttelivat vielä hetken. Sitten mies laski irti naisen kädestä, ja se vain valahti velttona alas. Meillä välähti, se taisikin olla erokeskustelu. Yksi parisuhde päättyi siinä kadulla, meidän silmiemme edessä. "En hyväksy tätä", protestoi Neiti Vihreä, joka oli jo mielessään nähnyt suuren rakkaustarinan, ja päätti, että kyseessä oli ero Casablancan tapaan. Minun oli tunnustettava, etten ole nähnyt Casablancaa ja sain osakseni ystävällisen paheksuvia katseita. Kun minulle avattiin, millainen on Casablanca-ero, niin minä puolestani prostestoin, että parempi olisi, jos nämä vasta olisivat matkalla tosirakkautensa luokse, eikä pois sen luota.
Kadulla ei enää näkynyt ketään. Tilanteesta jäi lievä syyllisyyden jälkimaku. Uteliaisuutemme ja romantiikannälkämme sokaisemina olimme antautuneet tirkistelemään toisten elämää. Inhimillistä, joskin epäkohteliasta. Itse opin tilanteesta sen, että jos esittää suurella julkisen paikan näyttämöllä kohtauksen elämästään, ei saa uskotella itselleen, ettei kukaan katselisi vain siksi, että kadulla ei näy ketään. Jossain ikkunassa voi olla joku, joka tulkitsee tilanteen mielensä mukaisesti.
