Hetki minulle

Mies kysyi minulta, mitä minä teen, kun otan hetken itselleni. Kysymystä piti ihan miettiä. Mitä minä teen mieluiten, jos minulla on täysi vapaus ottaa hetki ihan vain itselleni?

Minä haluaisin käteeni kupillisen hyvää teetä ja tuijottaa ulos ikkunasta. Ehkä olen kotona, ehkä olen kahvilassa. Ehkä katselen maisemaa, ehkä ihmisiä. Saatan seikkailla omassa mielikuvituksessani. Ympärilläni olisi hiljaista, kahvilassa ehkä puheensorinaa. Palaisin todellisuuteen niinä hetkinä, kun haluaisin nauttia palasen jostain hyvästä, oli se sitten leipää tai leivonnaista. Sitten antaisin arjen taas unohtua hetken ajaksi.

Mies vei minut sitten kahvilaan. Hän suostui "prinsessakahvilaan", koska se on lapsiystävällinen ja siellä on hyvää kahvia, teetä ja leivonnaisia. Samoista syistä minäkin käyn siellä, muutoin hieno neiti -teema ei oikein ole minun juttuni.

Mies sylitteli ja leikitteli poikaa. Minä katselin heitä ja hymyilin. Vietin hetken omassa maailmassani. Vaikka hetki oli vain minuuttien pituinen, oli se hetki, jolloin minua ei tarvittu mihinkään. Saatoin olla hetken maailman ulottumattomissa. Ja palata sitten taas todellisuuteen, missä minua odottivat rakkaat mies ja poika. Pienen pieni hetki niin kaukana arjen kiireistä ja rutiineista, ja kuitenkin kosketusetäisyydellä. Korvaamatonta kaikki: hetkeni, mies, poika, me kaikki yhdessä.

Suruviesti

Minua varoitettiin, että jonain päivänä se tulisi. Mutta varoituksesta kului viikkoja, kuukausia. Ja minä unohdin odottaa sitä. Eilen se tuli. Tekstiviestinä. Täti on kuollut.

Sen ei olisi pitänyt päästä yllättämään. Täti oli jo iäkäs ja sairas. Viimeisen vuotensa aikana hän ei ollut enää juurikaan henkisesti paikalla. Yksinkertaisesti sanoen, oli hänen aikansa lähteä.

Tiedän sen ja voin hyväksyä sen. Suru on kuitenkin läsnä. Tämä on minulle isoäidin veroinen menetys. Me emme tapaa enää. Ei tule enempää yhteisiä muistoja. Hän ei koskaan näe poikaani.

Minä annan hänen mennä, en voi muutakaan. Suren nyt suruni. Sitten aion iloita: minähän olen ollut suorastaan etuoikeutettu, kun hän on ollut osa elämääni. Kiitos yhteisistä hetkistä. Sydämessäni on monta kullanarvoista muistoa vaalittavana. Ensin minun on vain saatava itkeä.

Kesän 2015 Reissuviikko, osa 2: Valamo

Vuokatista palattuamme pidimme välipäivän matkaamisesta vanhempieni luona. Se oli selvästi hyvä ratkaisu pojan kannalta. Me mieheni kanssa autoilemme yleensä erittäin vähän, joten poika ei ole tottunut autossamatkaaja, eikä siksi osaa nukkua hyvin autossa. Yleensähän lapset nukkuvat autossa autuaasti. Kuulemma minut ja sisaruksenikin on isämme aina sujuvasti nukuttanut käymällä kanssamme ajelemassa ympäri maakuntaa.

Reissuviikon jälkimmäinen osa koostuu suurimmaksi osaksi sukulaisvierailuista. Olemme nyt nähneet mummoa mummon perään, pappaa, ukkia, tätiä, enoa... Useita niistä ihmisistä, joita meistä on kiva tavata. Ei onneksi ketään sellaista, jonka tapaamisen olisimme halunneet välttää.

Olimme suunnitelleet matkan varrelle yhden pysähdyksen, joka ei liittynyt sukulaisvierailuihin: Valamon luostari Heinävedellä. Saimme idean kävellessämme kotikaupunkimme ortodoksikirkon ohitse. Sen ilmoitustaululle oli laitettu mainos Taivas kattona -kansantaidenäyttelystä, joka siis olisi nähtävillä Valamossa. Se tuntui jollain tavalla houkuttelevalta.

Sivumennen sanottua en ole suuri kansantaiteen ystävä. Useimmiten ne ovat jotain hieman kummallista, jonka ajatusta en oikein tavoita. Mainitussa näyttelyssä oli sellaisiakin töitä, mutta siellä oli myös taidokkaita puuveistoksia, jollaisia olisin voinut ostaa kotiinikin, jos niitä olisi siellä kaupan ollut. Minä, joka en yleensä halua kotiini mitään tarpeetonta pölyä keräämään.

Mutta pidin Valamosta melkeinpä heti ensimmäisestä hetkestäni siellä. Siellä oli parkkipaikan lähettyvillä ystävällistä henkilökuntaa vastaanottamassa matkalaisia, ja opastamassa ensikertalaisia. Saimme kehotuksen kävellä kuusitien kautta kulttuurikeskukselle, se olisi kuulema vaikuttava.

Minä suurena puiden ystävänä tartuin mieluusti ehdotukseen. Ja kuusitie ON vaikuttava. Kuuset harvoin kasvavat noin vanhoiksi ja suuriksi. Kuvasta ei pysty näkemään miten suuria kuuset oikeasti ovat, sekin tie pitää jokaisen puuihmisen itse käydä kävelemässä. Totesin miehellekin, että olen jo nyt tyytyväinen; pelkästään tämän takia kannatti tulla tänne. Mies ei sanonut mitään, mutta hän ei olekaan puuihmisiä, kuten vaimonsa.

Kansantaidenäyttelystä kerroinkin jo mielestäni olennaisen, mutta lisään vielä, että Valamon kulttuurikeskuksessa on myös historiallinen näyttely, jossa on näytteillä Valamoon liittyviä historiallisia esineitä ja taidetta. Kun palaamme Valamoon jonain päivänä, käymme katsomassa sitä uudestaan. Pojan vuoksi meidän piti lähinnä pikakävellä kyseinen näyttely läpi. Väsynyt matkalainen ei olisi jaksanut katsella asioita, joita oli liian nuori ymmärtämään. Satoja vuosia vanhaa esineistöä ja historiaa, pyh! Unimaitoa ja sitten äidin syliin tutimaan.

Koska meidän oli alunperinkin tarkoitus pysähtyä vain vähäksi aikaa, meiltä jäi paljon Valamoa näkemättä ja kokematta. Kirkkoon emme ohikulkua lukuunottamatta tutustuneet ollenkaan. Samoin mm. ravintola, M/S Sergei ja patikointipolku jäivät koettavaksi toisella kertaa. Pienen hetken käytimme toki ostosten tekoon matkamuistomyymälässä.

Ja päätimme miehen kanssa tulla uudestaan, kunhan poika on riittävän iso, että hänet voi jättää mummolaan hoitoon pariksi päiväksi. Ehkä 5-vuotishääpäivän kunniaksi ensi vuonna parin päivän vierailu? Ehkäpä hyvinkin.

Valamosta jatkoimme matkaa Itä-Suomeen tapaamaan miehen sukua. Ja paluumatkalla tapasimme jonkin verran myös minunkin sukuani. Näistä vierailuista ei mainittavasti ole kerrottavaa. Poikaa ihasteltiin. Hänen kanssaan ryömivät lattialla niin nuoret kuin vanhatkin. Me vanhemmat jäimme melkein paitsioon. Normaalia sukulointia siis. Juhannuksen vietimme anoppini kanssa leppoisissa tunnelmissa syöden ja saunoen.

Kotimatkalla teimme vielä yhden pienen seikkailun. Tulihan siinä aika paljon ylimääräistä ajoa, mutta kävimme ihmettelemässä Linnakiveä. Toisin kuin linkin takana mainitaan, se ei näy tielle kovinkaan hyvin. Puita ja pusikkoa on kasvanut näkösuojaksi, mutta siinä on onneksi myös kyltti. Kyseessä on siis varsin vaikuttavan kokoinen siirtolohkare, Suomen suurimpia. Eikä tarvitse edes patikoida, tieltä on vain parikymmentä metriä matkaa tälle kivenjärkäleelle. Siinä riitti ihmettelemistä useammaksi minuutiksi. Ei pojalle tosin. Juuri silloin hän niin suloisesti malttoi nukkua autossa.

Sellainen oli siis meidän kesän reissuviikko. Useita satoja kilometrejä, vähintäänkin, tuli matkattua tuon viikon aikana. Saimme paljon muistoja, enimmäkseen hyviä sellaisia. Tämän viikon saan pitää ,iehen vielä kotona kesälomaa viettämässä, ensi viikolla koittaa taas paluu arkeen. Meille kaikille.

Kesän 2015 Reissuviikko, osa 1: Vuokatti-Sotkamo

Kuten olen aiemminkin maininnut, olen innokas kotimaanmatkailun kannattaja. Olen pitkään halunnut käydä Vuokatissa, ja siitä olemme puhuneet aika ajoin mieheni ja vanhempieni kanssa. Tänä kesänä se vihdoin onnistui: pääsimme vanhempieni mukaan parin päivän reissulle Vuokattiin (he ovat käyneet siellä vuosien saatossa parikymmentä kertaa). Miehen, minun ja pojan reissuviikko alkoi tästä matkasta.

Yleisenä vinkkinä pienen lapsen kanssa matkustaville: kannattaa varata matkantekoon paljon aikaa ja runsain mitoin kärsivällisyyttä. Pysähdellä saattaa joutua useammin kuin etukäteen arvaisikaan. Sen voi ottaa myös seikkailuna. Matkallahan voi nähdä vaikka mitä, kun pysähtyä täytyy. Menomatkalla me pysähtyimme mm. Pöljässä. Lopulta, useiden tuntien matkanteon päätteeksi, saavuimme Vuokattiin.

Tämä ei siis ollut ensimmäinen käyntini Vuokatissa, mutta en ollut käynyt kuin pikkulapsena siellä aiemmin. Paljon oli muuttunut, mutta paljon oli säilynyt ennallaankin.

Kun olin lapsi, tuo kuvan silta oli raja; sen yli ei saanut mennä, ettemme joutuisi liian kauas ja eksyisi vanhemmistamme. Tällä kertaa, kun lähdimme miehen ja pojan kanssa vähän ulkoilemaan, ensi töikseni ylitin sillan. Vain koska en ollut enää lapsi ja saatoin tehdä niin. 

Vuokatin mäntymetsät olivat edelleen niin upeat kuin muistinkin. Harmi, ettei sää ollut erityisen suotuisa, vaan satoi vettä niin, ettei polkuja kannattanut koluta enempää. Eikä hyviä kuviakaan oikein saanut.

Vuokatissa on kuitenkin tekemistä sadepäivillekin. Siellä on monenlaista aktiviteettia tarjolla (Katinkulta -kylpylä, hiihtoputki, Angry birds -puisto jne.) Me kävimme keilaamassa surkeasti, mutta hauskaa pitäen. Ja shoppailemassa Sotkamossa.

Äitini vaati, että käymme ainakin Saastamoisen kenkäkaupassa. Se on kuulema maankuulu. No, se oli minulle uutta tietoa. En ollut aiemmin kuullutkaan koko kaupasta. Mutta melkoinen puoti, täytyy myöntää. Ja suositella.

Itselleni en tällä kertaa löytänyt mitään, koska kengille ei ollut tarvetta, eikä tuliasbudjetti sallinut käsilaukun hankintaa. Mutta Mies löysi mieleisen lompakon. Se, että mies löysi jotain kaupasta, ei ole syy suositella mitään puotia. Tuossa liikkeessa on erinomainen palvelu. Äitini sanoi, että sitä siellä on kuulema aina. Isäni lisäsi, että ruuhka-aikana sitä erinomaista palvelua saattaa joutua odottamaan, koska siellä ei hätiköidä palvelun suhteen, vaan asiakas palvellaan kunnolla yksi kerrallaan.

Tuosta puodista kun kulkee noin sata metriä vasempaan, päätyy kotileipomo/kahvila Helmeen. Sitäkin suosittelen, jos siellä päin sattuu olemaan. Hyvä palvelu myös siellä - ja erinomaiset tuotteet.

Ennen paluumatkalle lähtöä kävimme myös Vuokatinvaaralla. Siellä oli tuulista ja kylmää, mutta upeat maisemat. Huipulla oli liian tuulista, joten en sieltä kummoisia kuvia saanut, joten menkää itse katsomaan, millaiset maisemat sieltä avautuu.

Mutta vaaralta laskeutuessa voi myös nauttia maisemista.

Vuokatista jäi melko nostalginen olo, vaikka emme päässeetkään tekemään aivan kaikkea sitä, mitä etukäteen suunnittelimme. Sain käydä läpi lapsuusmuistojani ja esitellä niihin liittyviä paikkoja miehelle.

En tiedä millaista olisi ollut ilman noita lapsuusmuistoja. Vuokatti on kehittynyt aktiivilomailijoiden tarpeisiin, ja kaikki se, mistä itse pidän siellä on vähän taka-alalla. En usko, että olisimme lähteneet noin pitkälle ajomatkalle, vaan etsineet jotain vastaavaa matkakohdetta lähempää. Mutta hyvä näin. Sateisista päivistä huolimatta, matkasta jäi hyvä fiilis ja hyviä muistoja.

Ja paluumatkalla jatkoimme kärsivällistä Pojan huomioivaa seikkailumatkantekoa. Tällä kertaa pysähdyimme mm. Jyrkän kylässä Ruukin tuvassa. Siinä on vanhassa ruukissa museo ja kahvila. Ja vieressä kuohuva ja pauhaava koski. Pysähtymisen arvoinen paikka.

Sellainen siis oli tiukasti tiivistettynä reissuviikkomme pari ensimmäistä päivää. Ne sisälsivät paljon maisemia, muistoja - vanhoja sekä uusia sellaisia - ja ne olivat hyvä alku hyvälle viikolle.

Reissuviikon toisen osan päivitän blogiini piakkoin. Se olikin erilainen reissu, myös kertomisen arvoinen. Nyt kuitenkin nautin taas kotona olemisesta. Mielestäni parhaimmat lomamatkat ovat sellaisia, joiden aikana on mukavaa, mutta joiden päätteeksi haluaa jo palata kotiin. Sellainen meillä oli. Näimme ja koimme paljon, mutta onpa ihanaa olla taas kotona ihan vaan oman perheen kesken!

Saunajuomakiulu

Taloyhtiön saunassa on kuparikiulu, jonka käyttötarkoitus oli minulle pitkään mysteeri. Alunperin luulin sitä astiaksi, jossa pidetään vettä löylynheittämistä varten. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, ettei se voi olla siellä sitä tarkoitusta varten, koska ainoa löylynheittoon tarkoitettu kauha on iso, muovinen kauha, joka ei mahdu mainittuun kiuluun vaan löylyastiana on käytettävä muovivatia. Totesin kuparikiulun koristeeksi ja annoin asian olla.

Sitten tuli eräs saunapäivä, jolloin minä ja Mies pääsimmekin yllättäen yhtäaikaa saunaan, koska vanhempani tulivat Poikaa tervehtimään. Mies muitta mutkitta otti kuparikiulun, täytti sen kylmällä vedellä ja laittoi meidän saunajuomamme sinne. Ja minä tunsin itseni vähän tyhmäksi.

Tämä oli vain yksi niistä tilanteista, joissa huomaan, etten ole niin nokkela ja niksirikas kuin haluaisin olla. Onneksi edes Miehessä on hieman niksipirkkamaisuutta. Jaan tämän pienen, mielestäni nokkelan, pikkuidean tänne blogiinkin. Koska tällä hetkellä noin 90 prosenttia lukijoistani taitaa olla erilaisia botteja, voinen olla varma, ettei suurimmalle osalle ole juolahtanut mieleenkään, että saunakiulua voisi käyttää näppärästi myös saunanjuomien kylmänäpitämisastiana.

Kahden vaiheilla pohdiskellen: kotiäiti vai uraäiti?

Pienestä pitäen olen miettinyt, mitä minä mahdan tehdä sitten kun olen aikuinen. Jossain vaiheessa pikkutyttönä haaveilin työstä pankkivirkailijana, koska he näyttivät tyylikkäiltä ja älykkäiltä, ja erityisesti koska jostain syystä luulin heidän tienaavan paljon rahaa. Rahalla olisin ostanut vaatteita ja käynyt hienoissa paikoissa. Kasvaessani työunelmani muuttuivat järkevämpään suuntaan. Haaveilin toki hölmöistäkin ammateista, mutta ainakin perusteluni olivat järkevämpiä. Aina kuitenkin ajattelin, että tekisin töitä, enkä jäisi kotiin.

Niin se elämä muuttuu. Nyt meillä ollaan ankarasti miettimässä parasta ratkaisua juuri meidän perheelle. Vielä raskaana ollessani olin täysin varma, että vanhempainvapaan jälkeen aloittaisin työnhaun ja työllistäisin itseni niin nopeasti kuin suinkin pystyisin. Mutta mitä lähemmäksi vanhempainvapaan loppuminen on tullut, sitä enemmän olen alkanut horjumaan. Osa minusta ei todellakaan ole valmis jättämään lasta hoitoon ja lähtemään töihin. Rehellisesti sanoen iso osa haluaisi jäädä vielä hoitamaan poikaa.

Mieskin on kahden vaiheilla. Kaikissa vaihtoehdoissa on puolensa. Kotihoidontuki on pieni, ja sen lisäksi töihin menoni lykkääntyisi. Se väistämättä vaikuttaisi eläkkeeseeni, joka muutenkin jää pieneksi, ellen sitten löydä poikkeuksellisen hyvää työpaikkaa. Mies on puhunut, että jäisi mielellään koti-isäksi, erityisesti koska inhoaa työtään ja rakastaa poikaansa, mutta toisaalta hänellä on nyt toistaiseksi voimassa oleva työsopimus ja uudelleen työllistyminen hänen kohdallaan olisi melkeinpä vaikeampaa kuin minun.

Jos menemme molemmat töihin, poika pitäisi viedä hoitoon, eikä hän ole siihen vielä valmis. Poika on nyt vaiheessa, jossa en voi poistua huoneesta ilman häntä. Se todennäköisesti menee ohi ennen vanhempainvapaan päättymistä, mutta saa minut hieman epäröimään hoitoon laittamista jo nyt. Varsinkin, koska päiväkotien tilanne on alkanut huolettamaan minua. Vasta leikkauspuheiden myötä tulin ottaneeksi selvää, millaista Suomen päiväkodeissa nykyisin on. Mikähän minun aivoissani sai minut luulemaan, ettei tilanne olisi mainittavasti muuttunut omien päiväkotivuosieni jälkeen? Uskon kyllä, että henkilökunta on pääasiassa työnsäosaavaa ja työhönsä sopivaa. Huolettaa kuitenkin se kiire ja resurssien pienuus siellä. Luultavasti haluni hoitaa poikaa vielä kotona saa päiväkotien tilanteen tuntumaan huolestuttavammalta kuin onkaan, vielä.

Mikä on paras ratkaisu juuri meille? Pojan etu on tärkein, se on selvää, mutta on ajateltava myös omaa ja koko perheen etua pitkällä tähtäimellä. Osa-aikatyö saattaisi olla todella hyvä vaihtoehto, mutta jos ilmoittaudun työttömäksi, minun on otettava täyspäiväinen työ vastaan, mikäli sellaista tarjotaan, vaikka se olisi poikani etujen vastaista. Pitänee ottaa yhteyttä työkkäriin ja selviteltävä realistisia vaihtoehtoja ennen kuin päätös on tehtävä.

Astetta julkisemmaksi

Follow my blog with Bloglovin

Aluksi tarkoituksenani ei ollut kovinkaan aktiivisesti mainostaa blogiani, koska en uskaltanut luvata säännöllistä päivittämistä. En tietenkään uskalla luvata sellaista edelleenkään, mutta tarkoitukseni onkin saada itseni aktivoitumaan ja pelkästään itsellekirjoittelu ei sellaista saa aikaan. Tämä taitaa olla vähän sama asia kuin, että kunnollisen ruoan laittaminen vain itselle on jotekin liian vaivalloista. Joten minun blogini löytää nyt Bloglovinista ja lisään päivitykseni myös Google+:saan.