keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kodin (lähes) yksinvaltiatar

Tässä eräänä päivänä tuijotin vihaisena suihkuverhoamme. Se on ollut paikallaan vasta pari vuotta, mutta herättää jo harmitusta. Vaikka sinänsä pidän sen ulkonäöstä, se on epäkäytännöllinen puhdistaa, minkä vuoksi haluaisin vaihtaa sen sellaiseen, jonka voi pestä pesukoneessa. Luultavasti se tapahtuu lähiviikkoina. Se ei tule olemaan merkittävä tapahtuma, mutta onpahan sitten yksi ärsytyksen aihe vähemmän.

Suihkuverho sai minut kuitenkin ajattelemaan sitä, miten paljon minulla oikeastaan on valtaa kotimme sisustuksen suhteen. Minulle on selvää, että valitsen itse, oman makuni mukaisesti, uuden suihkuverson - kuten valitsin edellisenkin. Vastaavasti olen valinnut monia muitenkin asioita kotiin, jossa asun yhdessä mieheni kanssa.

En pidä itseäni sisustustyrannina, vaikka valta onkin pääosin minun käsissäni. Olen sen vallan ottanut mielelläni vastaan, sen myönnän. Mutta mies on myös antanut tuon vallan minulle ja pidättänyt itsellään vain veto-oikeuden. Kodissamme on vain kaksi sisustusesinettä, jotka on nimenomaan mieheni toiveesta esillä: yksi juliste ja yksi kello. Juliste (pilvenpiirtäjää rakentavat työmiehet lounastavat rautapalkin päällä) on ruokailutilamme seinällä, mihin se sopii hyvin. Kello puolestaan on keittiössä. Se on itseasiassa varsin hieno (miehen itsensä tekemä), kuparia ja mustaksi maalattua rautaa. Minä vain inhoan sen kovaäänisesti raksuttavaa koneistoa. Mutta kello on miehelle tärkeä, joten sijoitin raksuttajan keittiöön, mistä sen äänet eivät kantaudu makuuhuoneeseen. Nämä kaksi pientä asiaa ovat tehneet miehen iloiseksi, joten olen itsekin iloinen. Onneksi mies ei ole halunnut mitään kamalaa kotiimme. En tiedä miten saisin mahdolliset sisustushirviöt sijoitettua varastoa koristamaan miestä loukkaamatta.

Jos taas miettii, mitä itse olen halunnut kotiimme... No, minä olen valinnut suurimman osan huonekaluista. Oikeastaan kaikki, jos minun valitsemikseni laskee myös ne, jotka hyväksyin miehen poikamieskämpästä yhteiseen kotiimme. Olen valinnut mm. verhot, valaisimet, matot, tyynyt ja vuodevaatteet. Isoimmissa hankinnoissa olen toki kääntynyt miehen puoleen ja hakenut hänen hyväksyntänsä. Yleensä hänen siunauksensa kuuluu: "Jos se kelpaa sinulle, niin ostetaan". Jos mies puolestaan ei lämpene jollekin hankinnalle, hän sanoo: "Oletko ihan varma, että haluat juuri tämän?".

Lienee selvää, että voisin olla kuuntelematta mies kokonaan. Tahdon kuitenkin, että mieskin tuntee olevansa kotonaan. Se vaatii minulta vähän vaivaa, mutta vaatikoon. Pidän siitä, että saan laittaa kotiamme viihtyisäksi. Mies puolestaan ei jaksa kiinnostua sisustamisesta; sen näki aikoinaan jo hänen poikamieskämpästään. Mutta vaikka hän ei asiaan puutukaan, ei hän voi välttää vastuuta kodistamme. On hänen oma valintansa antaa minulle niin paljon valtaa tässä asiassa ja siksi hän on yhtälailla vastuussa kodistamme.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Terveydessä ja sairaudessa

Flunssapöpö sai minut saaliikseen reilu viikko sitten. Vaivihkaa se mokoma hivuttautui mukaan tekemään elämästäni entistä hankalampaa. Mies puolestaan omaa ilmeisestikin paremman linnoituksen tätä nimenomaista hyökkääjää vastaan, joten hän on säästynyt melkoiselta taistelulta. Onneksi.

Olen ollut flunssassa ennenkin, mutta yhdistettynä tämänhetkiseen tilanteeseeni... No, sanotaan, että taisin pelätä, että samalla saan tartunnan jenkkiläisestä raskauskliseestä. Tiedättehän ne tarinat naisista, joiden jokaista oikkua ja mielitekoa heidän miehensä tuskanhiki otsalla toteuttavat. Onneksi Mies säästyi tältäkin. Kaikki pienet lohtuostokset sai sujuvasti muiden kauppareissujen oheen, jotka mies kiltisti hoiti, ettei minun tarvitse uuvuttaa itseäni (tai säikytellä sairauskammoisia).

Onneksi flunssa on vain väliaikainen tila. Jokin pidempiaikainen sairaus saattaisi pitää suhteemme epätasa-arvoisena pidempään. Ainakaan minulle ei ole helppoa alistua hoidettavaksi ja antaa vastuu kodista ja asioidenhoidosta lähes kokonaan toiselle. En pidä siitä hyödyttömyyden ja vaivaksi olemisen tunteesta. Minulle olisi paljon helpompaa olla se, joka kannattelee toista tämän sitä tarvitessa. Toisaalta niin on miehellekin. Hän yrittäisi pysyä terveenä pelkästä itsepäisyydestä, ettei hänen tarvitsisi muuttua aikuiseksi vauvaksi.

Pystyn hyvin kuvitelemaan, että sairaus voi olla melkoinen rasitus parisuhteelle. Miehen ja naisen roolien muuttuminen hoitajan ja hoidettavan rooleiksi voi aiheuttaa hiljaa melkoista kitkaa suhteeseen. Riippuu toki millainen on hoitajana ja hoidettavana. Olen kuullut parista, jolle tuli sairastelun myötä ero: Ensin toinen sairastui, ja puoliso tietenkin hoiti parhaansa mukaan. Myöhemmin roolit vaihtuivat, ja aiemmin hoidettavana ollut jätti puolisonsa yksin sairastamaan ja meni omia menojaan. Heidän suhteensa ei kestänyt tätä eroavuutta hoidettavana olemisessa, enkä ihmettele. Laskisin itsekin vapaaksi noin itsekkäältä vaikuttavan "kumppanin".

Minusta kumppani on kumppani tilanteessa kuin tilanteessa. En tarvitse hoitajan tai lääkärin koulutusta (eikä minulla ole kumpaakaan) kysyäkseni tarvitseeko hän jotain ja ehkä keittää kupillisen teetä helpottamaan oloa. Ei minun myöskään tarvitse päivystää sairaan vierellä, mutta täydellinen yksinjättäminen olisi osoitus välinpitämättömyydestä. 

Mieheni ei omaa kummoista hoivaviettiä, tyypillinen suomalainen mies kun on. Mutta hän antaa sen, mitä sairaana tarvitsen (teetä, hakee kurkkukarkkeja kun ne loppuvat jne.). Ja osaa ottaa aikaa itselleenkin: "Pärjäätkö, jos lähden pariksi tunniksi urheilemaan?" Pärjään, en ole täysin avuton. Ja tiedän, ettei hän lähtisi, jos en pärjäisi. Luulenpa, että tämäkin on asia, jossa molempien osapuolien pitää osata pyytää.

Ja lopuksi vinkkaan, että jos olet raskaana ja flunssassa, niin Posivil Zink -kuumajuomajauhe on sallittu. Lisäksi Posivil Honey Lemon -hunajaimeskelytabletit helpottavat kurkkukipua (enemmän kuin itse odotin). Kumpikaan ei sisällä lääkeaineita, joten niissä ei ole mitään, mikä voisi vahingoittaa pientä ihmisalkua. Ainakin minua piristi jo se, että apteekissa on jotain, millä voin mahdollisesti helpottaa oloani.


perjantai 5. syyskuuta 2014

Avioliittoleiriltä saatua evästä

Vaikka pidänkin arjestani, on siinä se puoli, että samanlaisena toistuvat päivät puuroutuvat helposti ja arjesta tulee harmaata. Myös kesän päivät kuluivat lähes identtisinä; monikaan päivä ei eroa edukseen, tai edes erotu. Lopulta Miehen kanssa kyllästyimme ja päätimme tehdä jotain. Meni tosin jokunen päivä ennenkuin päätimme, mitä tekisimme. Pohdimme viikonloppumatkaa, mutta turistina oleminen kävisi liikaa raskauden turvottamille jaloilleni ja kipeälle selälleni. Lopulta keksimme sopivan ratkaisun: lähdimme viikonlopun kestävälle avioliittoleirille.

Meidän avioliittomme on onnellinen, mutta ajattelimme, että leiriltä voisi saada hyviä työkaluja tulevaa varten. Elämämmehän on muuttumassa tavalla, jota emme voi täysin ennakoida. Vaikka avioliittomme onkin vakaalla pohjalla, voi vanhemmiksi tulo aiheuttaa kriisinkin. Tällä me perustelimme leirille lähtömme. Paljon vaikutti myös se, että leiri pidettiin kauniissa paikassa täyshoidolla. Oli ihanaa vapaina hetkinä käyskennellä luonnossa ja saunoa. Oli suorastaan luksusta mennä syömään valmista ruokaa, eikä tarvinnut siivota keittiötä jälkeenpäin.

Jossain vaiheessa meillä oli hieman syyllinen olo. Leirillä on pareja, joilla oli oikeita ongelmia, joihin he hakivat ratkaisuja. Me olimme lähinnä vain lomailemassa. Mutta en voi kieltää, ettemmekö olisi mekin saaneet luennoista ja harjoituksista jotain rakentavaa. Leirin vetäjät olivat asiansa tuntevia ja kokeneita, joten heidän näkemyksiään kuunteli mielellään.

En käy tässä nyt koko ohjelmaa läpi, mutta esittelen kolme itselleni tärkeää huomiota:

1. Jokainen avioliitto on omanlaisensa. Mikä toimii teillä, on oikea ratkaisu juuri teille.

Tämä on mielestäni tärkeää muistaa, vaikka aika itsestään selvältä kuullostaakin. Kuitenkin jostain syystä tulee helposti oletettua, että hyvä ja onnellinen avioliitto on tietynlainen. Perinteinen avioliitto malli, jossa mies perheenpäänä elättää perheen ja nainen hoitaa kodin ja lapset, voi olla jollekulle parille se toimivin ratkaisu, vaikka nykyaikana korostetaankin sukupuolen välistä tasa-arvoa. Jokaisella parilla pitäisi olla oikeus valita itselleen parhain avioliittomalli. Minun ja mieheni osalta paras malli perustuu tasa-arvoon: molemmat hoitavat parhaansa mukaan kaikkia rooleja elättäjästä kodinhoitajaan, yksilölliset mieltymykset ja taipumukset toki huomioiden.


2. Jokaisella on oma tapansa riidellä.

Tämäkin on oikeastaan itsestäänselvyys, joka olisi hyvä muistaa. Joku haluaa voittaa riidan, joku puolestaan pyrkii aina kompromissiin ja onpa niitäkin, jotka haluavat välttää tilanteen kokonaan ja sulkeutuvat tai alistuvat. Kun tuntee oman ja puolisonsa tavan reagoida ja käyttäytyä riidan aikana, voi tilanne olla paremmin hallinnassa. Tai ainakin voi yrittää jo etukäteen miettiä ratkaisuja, joiden avulla riita aiheuttaa mahdollisimman vähän vahinkoa suhteelle. Minä olen kompromissiin pyrkivä, Mies puolestaan haluaa vältellä riitaa. Tämä selittää osaltaan sen, miksi meillä riidellään vain harvoin, ja silloin harvoinkin riita on lyhyt ja nopeasti selvitetty.


3. Menneessä ei kannata elää, vaikka se mukana kulkeekin.

Voisin viitata tällä siihen, että kun riita on kerran selvitetty, sitä ei riidellä enää uudestaan. Se on toki oikeasti järkevää, mutta ajattelin menneisyyden vaikutusta laajemminkin. Meihin jokaiseen vaikuttaa se, millaisista lähtökohdista tulemme: millaiset vanhemmat meillä on ja miten meidät on kasvatettu ja niin edelleen. Aika muuttaa meitä väistämättä: kasvamme ulos tietyistä rooleista ja kasvamme sisään toisiin. Joidenkin roolien on pakko kehittyä uudenlaiseen muotoon. Aikuisen ihmisen tulisi kantaa aikuisen ihmisen rooli. Esimerkiksi minä olen nykyisin ensin vaimo ja vasta sitten tytär. En koskaan lakkaa olemasta vanhempieni tytär, mutta heidän roolinsa elämässäni on muuttunut. He eivät sanele kotini sääntöjä, eivätkä elätä minua. He valmistivat minut aikuisuuteen ja nyt he ovat osa elämääni toisella tavalla. Koskaan he eivät ole olleet osa avioliittoani, koska siihen kuuluu vain kaksi ihmistä: minä ja mieheni. Onneksi Mieskään ei ole joutunut taiteilemaan miehen ja pojan roolien välissä (saimme kuulla melkoisia esimerkkejä leirillä, mutta en koe, että minulla olisi oikeutta kertoa toisten ihmisten asioista).

Leiriltä sai toki paljon muutakin evästystä, mutta niistä saisi jo kokonaisen kirjan. Ja sellainen on tehtykin. Suosittelen kyllä avioliittoleiriä, mutta ei kannata olettaa sen olevan ihmelääke täysin solmussa olevaan liittoon. Sen sijaan leirille kannattaa lähteä, kun on vielä olemassa asiallinen puheyhteys ja vilpitön halu hoitaa liittoa. Vakavampiin ongelmiin tarvitaan yksilöllisempää ohjausta, jota leirillä ei ole mahdollista antaa.