Hyperkauppareissu

Me olemme mieheni kanssa siitä hieman omituisia, että hoidamme kauppareissumme kävellen. Pääasiassa hyötyliikunnan vuoksi, mutta myös siksi, että kun ostokset pitää kantaa kotiin, ylimääräiset heräteostokset jäävät useimmiten hankkimatta. Tai ainakin ne painavimmat.

Useimmiten asioimme kaupassa, joka ei ole kovin suuri, mutta jonka valikoima on riittävä tarpeisiimme. Se ei myöskään ole turhan ruuhkainen. Tästä on seurannut se, että olemme jääneet paitsi tiettyjä kauppakulttuuriin liittyviä kokemuksia. Saimme huomata sen tässä yksi päivä, kun muita asioita hoidettuamme päätimme poikkeuksellisesti vielä autoilla isoon kauppaan.

Ei se tietenkään ensimmäinen (tai edes kahdeskymmenes) kertamme ollut jättimarketissa. Ihmispaljous oli silti hämmentävä, en äkkiseltään muista milloin oikeasti olisin nähnyt ruokakaupassa niin paljon ihmisiä. Syy tosin selvisi kohtalaisen nopeasti, koska kuulimme hälinän seasta huudon "Missä sitä kahvia on?!" Se selittikin paljon. Kahvi kieltämättä oli tosi hyvässä tarjouksessa, maksoi vain puolet siitä, mitä tavallisessa kaupassamme. Parilla muulla osastolla oli myös ihmisparvensa. En todellakaan halunnut mennä katsomaan, mikä oli niin hyvässä tarjouksessa.

Jonottaessamme kassalle ikuisuudelta kestäneen ajan, tulin siihen tulokseen, että hypermarketit eivät sovi meidän elämäntyyliimme. Niissä on liian paljon kaikkea. Liikaa valikoimaa, liikaa käytäviä (jos juokset kaupan ympäri muutaman kerran, olet juossut maratonin), liikaa ihmisiä, liikaa jonottamista. Siellä ei voi pikaisesti piipahtaa. Joten vaikka kahvi onkin pari euroa kalliimpaa pienemmässä kaupassa, niin nopeampi ja sujuvampi kauppareissu kompensoi sen kyllä. Ainakin meille.

Rumia huumorinkukkasia

Mieheni huumorintaju on yksi hyvä esimerkki piirteestä, josta suorastaan iloitsen, että se on juuri sellainen kuin on. Omassa huumorintajussani on suuri musta aukko jäynien ja kepposten kohdalla; ne eivät ole minusta lainkaan hauskoja, vaan pidän niitä nöyryytykseen ja nolaamiseen pyrkivinä ilkeyksinä. En tee jäyniä toisille, ja odotan ystävieni jättävän minut kaikenlaisten kepposten ulkopuolelle. Jos mieheni olisi kepposten ja jäynien uskollinen ystävä, meille tulisi todennäköisesti avioero enemmin tai myöhemmin. Niin huumorintajuton tässä suhteessa olen. Onneksi hänen näkemyksensä pikkuilkeilystä on lähinnä "Toin väärää jäätelöä! Ei vaineskaan, toin molempia!" -tyyliä. Se ei minua häiritse, mutta kelmulla peitetty vessanpönttö tai partavaahtoa käteen nukkuvalle ja monet tällaiset jäynät tuskastuttaisivat.

Tänään on siis vuoden inhokkipäiväni. Nuorempana ei voinut luottaa kehenkään, koska osa näki valheiden levittelyn erinomaisena aprillipilana. Olen kuullut vuosien saatossa lukuisia valheellisia raskaus-, maastalähtö-, sukupuolitauti-, ja monia muita kohtalaisen mauttomia uutisia. Osa tuttavista puolestaan on nauttinut perinteisemmästä juoksuttamisesta; jotain älytöntä olisi pitänyt aina lähteä hakemaan jostain vielä älyttömämmästä paikasta. Näiden läpi sentään näkee helposti, ainakin tuttavieni kohdalla. Jos vakavaa pyyntöä on vaikea esittää ilman naurua äänessä, on syytä olla epäileväinen. Ärsyttävintä on silloin, kun toinen suuttuu siitä, etten jekutettavana mennyt lankaan.

Tämä päivä on melkeinpä vain yksi päivä toisten joukossa. Onneksi miehellenikin. Aviorauha ja -onni on melkeimpä taattu, kun nauramme yhdessä, eikä vain toinen. Muista päivistä tämä päivä eroaa siinä, että pidän varmuuden vuoksi etäisyyttä tuttaviini. Menneisyys on opettanut, että monilla heistä ei ole mustaa aukkoa samassa kohtaa huumorintajua kuin minulla, joten muuten hyvää ystävyyttä varjellakseni en tarjoa itseäni uhriksi kepposille.