Ihan tavallinen mies

Joskus, kun oikein koen hellyyden kuplivan sisälläni, kerron miehelleni, että hän on ihana. Tähän hän vastaa, poikkeuksetta, olevansa ihan tavallinen mies. Hän ei ole tottunut (vieläkään) olemaan ylistettävänä, joten hän tasoittaa vähän sanojani. Ihan turhaan, koska minun erittäin subjektiivinen näkemykseni on tässä tapauksessa se oikea. Kenenkään, edes mieheni, on turha väittää minulle vastaan.

Aloin kuitenkin tässä eräänä päivänä miettiä, että millainen oikeastaan on ihan tavallinen mies. Pukeutumisesta oli helpoin aloittaa. Ihan tavallisella miehellä on housut, paita ja kengät. Ne kaikki ovat melko neutraalin väriset, ei mitään sähäkkää pinkkiä. Tässä tapauksessa mieheni on tosiaan ihan tavallinen mies: hän pukeutuu maanläheisesti ns. hernerokka-väreihin.

Muutoin on vaikea sanoa millainen ihan tavallinen mies on. Hän kuuntelee musiikkia, pitää kulkuneuvoista (oli ne sitten autoja, pyöriä, veneitä tms.), urheilusta (liikkumisesta tai penkkiurheilusta), eikä tavallinen mies yleensä oikein ymmärrä naisten juttuja. Noin siis yleisesti ottaen. Yksityiskohtien tarkastelu tekisi ihan tavallisen miehen kuvaamisesta mahdottoman. Miesten välillä vain on liian paljon yksilöllistä vaihtelua. Mikä on oikeastaan vain oikein hyvä juttu.

Asian pohtiminen on siis oikeastaan aika turhaa. Tästä syystä päätin kysyä Mieheltä, millainen se ihan tavallinen mies oikein on. Hän vastasi, että tismalleen sellainen kuin hän on. On kuulema ainoa lajiaan. Siksi siis ihan tavallisen miehen löytäminen on niin vaikeaa. Ja hän on minun.

Aikaa ystävättärien kesken

Minä olen valinnut oikean kumppanin rinnalleni, enkä rakastani vaihtaisi mihinkään. On kuitenkin niin, että on asioita, joissa naista voi ymmärtää vain toinen nainen. Kaipa miehilläkin on omat juttunsa, joita meidän naisten ei tarvitsekaan ymmärtää. Niin se vain on.

Minulla on muutamia ystävättäriä, joiden kanssa pääsen viettämään aikaa ihan naisten kesken. Joskus meillä on filosofisia teehetkiä, joskus päädymme piknikille jonkun lattialle (koska piknik-päivänä aina sataa kaatamalla), tai mitä keksimmekään. Tapaamisiin liittyy yleensä aina jonkinlaista "akkain kalkatusta ja kotkotusta", kuten Mies asian ilmaisi vietettyämme tyttöjeniltaa meillä. Nuo hetket ovat minulle tärkeitä; ne ovat osa elämäni sosiaalista vaurautta. Toisinaan harmittelen, että ehdimme tavata vain harvakseltaan. Aikuisena ei ehdi joka päivä pyytämään ystäviä leikkimään, niin kuin lapsena.

Ystävättärien kesken tulee keskusteltua lukemattomista eri aiheista. Aina ei puhuta naisten jutuista tai miehistä. Erityisesti keskustelu saa värinsä siitä, että keskustelijoina on ystävättäret. Me tiedämme milloin vitsailla, milloin olla vakavana. Ja tiedämme, mille asialle saa kiljua ja mille nauraa. Emme pelkää tuoda julki ajatuksiamme, koska tunnemme toisemme, emme niitä eriäviäkään. Huomaamme ja uskallamme korjata väärinkäsitykset, jos niitä tulee. Tuntuu helpolta olla sisällä tässä kuviossa. Ulkopuolelta katsottuna näyttää varmaan joskus siltä, että meillä on menossa päällepuhumiskisa.

Tavattuani ystävättäriäni, kömmin sohvalle mieheni viereen hyväntuulisena. Tunnen itseni onnekkaaksi, koska minulla on elämässäni hienoja ihmisiä, jotka eivät ole toisiltaan pois.

Hetkinen, hetki arkinen

Minun on myönnettävä, ettei minun ja mieheni yhteisestä tarinasta saisi elokuvaa, romaania tai edes novellia. Tavallista arkea on aivan liikaa. Kaikki draama ja juonenkäänteet on nähtävästi varattu toisten tarinoihin. Meillä ei ole hankalia anoppeja, ei exiä juonimassa tai muutakaan. Mutta ei kai kukaan mitään sellaista elämäänsä kaipaakaan.

Harvemmin meillä on Hetkiäkään. Siis niitä aivan erityisiä tilanteita, joita näkee romanttisissa elokuvissa. Hetkiä isolla H:lla. Meitä ei löydä suutelemassa Eiffel-tornin näköalatasanteelta, eikä tanssisalin keskeltä tanssimassa valokeilojen korostaessa herkkää silmiintuijottelua. Ne tilanteet on myös toisten ihmisten tarinoissa. Tietenkin meilläkin on erityiset hetkemme, mutta ne ovat vaatimattomampia. Kukaan niistä kirjoittava ei saisi niiden ansiosta kirjallisuuden Nobelia tai Oscaria parhaasta käsikirjoituksesta.

Viis siitä. Ihan oikeasti. Jos päivän kohokohta on hassu vitsi, jonka mies kuuli työkaveriltaan, olkoon niin. Yhdessä nauraminen on hienoa. Kun kaipaan Hetkiä ja suurta romantiikkaa, katson elokuvan tai luen kirjan. Ne riittävät minulle Hetkiksi. Meidän elämämme on niin kaukana suurista rakkaustarinoista. Tai ehkä ei sittenkään. Saduthan loppuvat usein, että "he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka." Siinä on yhteen lauseeseen tiivistetty monen monta vuotta elämää. Onnellista sellaista, mutta ilmeisen tapahtumaköyhää, koska mitään kerrota. Ehkä meidän tarinamme alkoikin hetkestä tuon lauseen jälkeen. Silloin tarinamme miehen kanssa on lähempänä suuria rakkaustarinoita (tai no satuja) kuin mitä aluksi luulimmekaan.

Kun toinen on poissa, on peiton alla liikaa tilaa

Mies on lyhyellä matkalla, joten olen viettänyt aikaa itsekseni. Toki olisin voinut lähteä jonkun ystäväni vaivoiksi, mutta ajattelin, että voisi olla mukavaa olla hetki ihan omissa oloissaan ja tehdä mitä haluaa. Se on kuitenkin jotain harvinaista nykyisin, vaikka en ole erityisesti aikaa yksinoloon kaivannutkaan.

Tein itselleni hyvää ruokaa ja katselin televisiota. Jossain vaiheessa mieleeni tuli pikkuhassu juttu, mutta huomasin, ettei siinä nyt olekaan ketään, jolle sen kertoa. Enkä tänään tietystikään sitä enää muista. Se oli se hetki, ja se jäi sinne. Sillä hetkellä tunsin kaipausta Miestä kohtaan, joka oli siinä vaiheessa ollut poissa kuutisen tuntia. Tässä on yksi ero sinkkuelämän ja avioelämä välillä: hassut jutut pyrkii heti jakamaan toisen kanssa, eikä vain naureskele niille omassa päässään. Tässä tapauksessa en ehtinyt edes naurahtamaan, kun olisin kertonut aivoituksen kullalleni. Sitten hassu juttu jäi toisen poissaolon varjoon. Pikkuseikka, josta huomaa olevansa varsin tiiviissä parisuhteessa.

Toki minä nautiskelinkin omasta rauhastani. Mitään mainitsemisen arvoista en tehnyt, olin vain ja rentouduin. Join teetä ja katselin lumihiutaleita. Lötkötin sohvalla telkkaria katsellen. Sellaista turhanpäiväistä. Teki hyvää olla vähän aikaa täysin vailla paineita tehdä jotain hyödyllistä.

Nukkumaan mennessä kuitenkin huomasin taas toisen poissaolon. Meillä on tuplaleveä peitto, joten tietenkin on tottunut nukkumaan sen sääntöjen mukaan. Pitää osata kääntää kylkeä pitämättä peitosta kiinni (koska muuten ryöstää peittoa toiselta) ja pitää tietää kummalta puolelta jalat saa tarvittaessa pois peiton alta. Nyt nämä säännöt eivät päteneet, koska Mies ei ollut omalla puolellaan, joten olisin voinut nukkua kuin ihan omalla peitolla. Se oli outoa. Taas pikkuseikka, mistä huomasi, miten on tottunut toisen läheisyyteen.

Tänään jossain vaiheessa iltaa, Mies tulee takaisin kotiin. En ole ryytynyt ikävästä, en toki näin lyhyen erossaolon myötä. Olemme olleet erillämme pitempiäkin aikoja. Mutta kyllä minä odotan jo, että saan hänet kotiin.

Toisiinsa sidotut?

Rouviintumisen myötä minusta tuli varsin kiinteä osa erästä pariskuntaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin lakannut olemasta oma yksilöllinen itseni. Tietysti Mies on vaikuttanut minuun, sitä ei voi kieltää. Mehän elämme yhdessä ja siksi vaikutamme toisiimme. Tästä seuraa vain se, että kehityn ihmisenä hieman eri tavalla kuin kehittyisin yksinäni.

En tunne itseäni vajaaksi ilman rakastani. Tunnen oloni kotoisaksi hänen rinnallaan; se on oikea paikka minulle. En kuitenkaan ole ihmisenä puolikas ilman häntä. Me olemme kaksi kokonaista ihmistä, emme kaksi puolikasta. Me olemme toistemme kumppanit. Meitä ei tarvitse sitoa toisiimme, koska olemme sitoutuneet. Me voimme kulkea välillä itsenäisesti. Toisaalta täysin luonnollista kysyä "Mihinkäs sinä Miehen jätit?", mutta toisaalta se on hämmentävää. Enkö minä enää riitä yksinäni? Kukaan ei koskaan kysy, miksi toinen tuli mukaan. Onko se niin luonnotonta kulkea välillä ilman toista?

Joissain paikoissa Mies on kuin kyttyrä (ja toisissa minä olen hänen kyttyränsä). Ikään kuin hän olisi jollain tavoin kiinteä osa minua. Sen olemassaolo tiedostetaan, ja se tavallaan hyväksytään osaksi kokonaisuutta (ei siitä eroon pääse), mutta silti se on vähän luonnoton. Olen kohdannut ihmisiä, joiden mielestäni Miehen on aviomiehenäni tultava mukaan kaikkiin vain minua kiinnostaviin tilaisuuteen, vaikka kuinka pitkästyttäisi. Samaa velvollisuutta on yritetty sälyttää minullekin. Toistaiseksi turhaan. Jos tilaisuus liittyy meihin molempiin, tulemme molemmat, muutoin puoliso tulee, jos tulee.

Onneksi on vielä paikkoja, joihin puolisoa ei kuulu ottaa mukaan. Esimerkiksi töissä saattaisi puolison läsnäolo herättää hämmennystä, ehkä myös pahennusta. Tyttöjen illatkin on edelleen vain tytöille, samoin kuin poikien illat pojille. Nämä hetket tulevat joskus tarpeeseen, koska vaikka rakastan miestäni, hän ei voi olla kaikkea minulle. On asioita, joista puhutaan vain ystävättärien kesken. Enhän minäkään kelpaa jätkienjuttuihin. Mitä ne sitten ovatkaan.

Oli päivä sitten kulunut yhdessä tai erillämme, me molemmat pidämme siitä illan hetkestä, kun saa vihdoin rauhoittua ja kömpiä päivän päätteeksi rakkaansa vierelle nukkumaan.

Pitkästymisen filosofia

Olen ottanut tämän vuodenvaihteen lomana. Meni kauan sisäistää tämä; aluksi oli todella vaikeaa vaan olla ja levätä. Olin venyttänyt itseäni ihan liian kauan jaksamiseni äärirajoille, joten kroppa ei osannut rentoutua ja todella tajuta, ettei mitään tarvitse tehtä. Mutta sitten kun oikeasti huomaa saavansa levätä ilman syyllisyyttä... Jonkin aikaa täydellinen toimettomuus on ihanaa. Lähteä ulos vaeltamaan ilman päämäärää. Seikkailla internetin ihmeellisessä maailmassa. Haaveilla. Pötköttää. Olla oikeasti tekemättä mitään. Lopulta kuitenkin alkaa kaivata jotain ihan oikeaa tekemistä.

Pitkästyminen. Se on ilmiö, jolla on hämmästyttävä voima. Se saa tekemään asioita, joita ei oikeastaan välittäisi tehdä. Tänään päätin puunata hellamme, vaikka se oli suhteellisen puhdas. Päätin kokeilla jostain kuulemaani niksiä: palasokeria. Ensin hellalle suihkitaan pesuaine, annetaan hetki vaikuttaa ja sitten palasokerilla hinkkaamaan. Se toimii: monet pinttyneet tahrat irtoavat, myös ne keittolevyjen sivuissa olevat. Työhön tosin menee useampi sokeripala. Ja sama niksi toimii hämmästyttävän hyvin myös uuninluukun sisäpuolen lasiin. Se on melkein kuin uusi. Tämäkin pikkuniksi tuli kokeiltua, koska pitkästyin.

Tunnen saaneeni tänään aikaan jotain. Olen tehnyt jotain merkittävämpää kuin sängyn petaaminen tai uuden vessapaperirullan laittamisen telineeseen. Taidanpa hyödyntää tämän tekemisenhalun jälkimainingit ja leipoa jotain ukolleni, joka puurtaa vielä töissä. Sitten palaan "lomalleni", jotta huomennakin on voimia, eikä pelkkiä rippeitä.

p.s. Elokuva-neuvottelut päättyivät tulokseen numero kolme: mies ei kertonut käännettä, minua ei kiinnostanut elokuvaa enää katsoa, joten se jää sitten mysteeriksi.

Elokuvailtamme niin epäromanttinen

Kiitos loppiaisen, meillä on ollut aikaa lötköttelyyn, pötköttelyyn ja hassutteluun kahden kesken. Olemme nukkuneet pitkään aamuisin ja käyneet kävelyillä. Ei mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin hyvää tekevää pientä toimintaa. Tänään päätimme katsoa elokuvan, ja lopulta Mies kävi vuokraamosta hakemasta Thin ice -nimisen elokuvan, jonka oli tarkoitus tehdä illastamme viihtyisän. Kaunis ajatus meistä kahdesta loikoilemassa sohvalla elokuvaa katsoen jäi ajatukseksi. Elokuvaillatkaan eivät aina mene niinkuin ajattelee.

Ensimmäisen puolen tunnin ajan minä mietin, että minulla ei ole oikeutta valittaa. En ollut lähtenyt vuokraamoon mukaan. Olin sanonut, että luotan miehen kykyyn valita molempien makuun sopiva elokuva. Kansi lupaili hauskaa veijarielokuvaa, mutta mikä ihme on tuo elokuvan pääosassa oleva kusipää, jonka kohtalo ei oikein jaksa kiinnostaa.Kaivelin epätoivoissani lehtilaatikostamme mainoksia, jotta olisi edes jotain etäisesti kiinnostavaa tekemistä, kun mokoma houkka puuhaa elokuvassa omia projektejaan. Tässä vaiheessa Mies totesi, ettei elokuvaa ole pakko katsoa. Hänkään ei oikein ollut lämmennyt. Mutta päätettiin antaa vielä mahdollisuus, koska tarina ei oikeastaan ollut vielä edes päässyt vauhtiin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen minun oli pakko katsoa kannesta, miten kauan tuota elokuvan muotoon piilotettua kidutusta pitäisi vielä sietää. Elokuvan kestoksi ilmoitettiin 1 h 30 min. Siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Elokuvaa on mennyt varmaan tunnin verran, ja minua on lähinnä alkanut ärsyttämään ja ahdistamaan. Minä luovutin kesken ja siirryin tietokoneelle katselemaan hassuja videoita youtubesta. Terapeuttista.

Varttia myöhemmin kuulen kuinka olohuoneessa mies nauraa ääneen. Sitä ei usein tapahdu. Jonkin aikaa sen jälkeen hän liittyy seuraani. Kuulema elokuvassa oli ollut käänne, joka oli muuttanut kaiken. Ei suostunut kertomaan mistä oli kyse, mutta pitää kuulema itse katsoa. Onko olemassa niin hyvää lopetusta elokuvalle, että se korvaisi ensimmäisen tunnin, joka on niin epäkiinnostava, että mieluummin pesisi vessan ja tamppaisi matot? En usko. Mies on kuitenkin sitä mieltä, että koska en katsonut elokuvaa loppuun, niin minulla ei ole oikeutta arvostella sitä. Jokainen saa siis tehdä omat päätelmänsä.

Elokuvaillan jälkipyykki on edelleen kesken. Mies ymmärtää valintani lähteä pois telkkarin äärestä, mutta ei silti suostu kertomaan juonenkäännettä ja elokuvan loppua. Ukkoseni taitaa nauttia siitä, että saa vähän kiusoitella minua. Mutta elokuvaillan myötä saimme nähtävästi myös tilaisuuden harjoitella neuvottelu- ja suostuttelutaitojamme toisiimme. Saa nähdä miten käy: Kertooko mies lopulta minulle elokuvan lopun, katsommeko elokuvan uudestaan vai jätämmekö koko jutun kokonaan sikseen?

Lienee kuitenkin selvää, että en suosittele tätä pariskunnan elokuvailtaan, paitsi jos elokuvan aikana on tarkoitus tehdä jotain ihan muuta kuin katsoa elokuvaa.

Tällä kertaa uusi vuosi oli oikeasti rajapyykki

Uusi vuosi on muodostunut monille ihmisille hetkeksi, jolloin voi aloittaa alusta. Uusi vuosi on vähän suurempi juttu kuin maanantai, jolloin laihdutuskuurin pitäisi alkaa. Tosin molemmat ovat ihmisen kalenteriin sidottuja keinotekoisia rajapyykkejä, mutta samapa tuo.

Tällä kertaa uusi vuosi tuli sopivasti omaa elämääni ajatellen. Vuoden lopussa sain pitkän (ja tuskallisen) projektin päätökseen ja minusta tuli maisteri. Nyt uuden vuoden vaihtuessa alkaa uusi vaihe elämässäni. Tärkeimmät opinnot ovat ohi, ja on aika siirtyä kilpailemaan työpaikoista. Mitä kaikkea tulee eteen, se selviää ajan myötä.

Tällä on varmasti vaikutusta myös rouvasteluuni. Pääasiassa koska toistaiseksi olen kotona. Aiemmin olimme molemmat päivät poissa. Mies töissä, minä luennoilla tai muuten opintoihin liittyvissä menoissa. Nyt minusta tulee ainakin vähäksi aikaa kotirouva. En aio valittaa, paitsi jos kaikki kotityöt kaatuvat minun niskaani. Se olkoon uuden vuoden lupaukseni. 

Kuinkahan nopeasti unohdan tämän lupauksen? Joskus valittaminen on niin terapeuttista...