Rouva karvakinttu

Eräs ystäväni totesi tässä eräänä päivänä, ettei voisi kuvitellakaan, että olisi mennyt miehensä kanssa naimisiin, jos tämä olisi ollut lihava. Tässä ei huomioida sairauksia tai muita syitä, joiden vuoksi tahattomasti lihoo, joten uskon ymmärtäväni ystävääni. On hyvin vaikeaa kuvitella hänen miestään lihavana, koska kyseessä on hyvin aktiivinen ja terveellisiä elämäntapoja vaaliva mies - kuten ystävänikin. Jos on rakastunut kaltaiseensa terveysintoilijaan, mutta saakin avioliiton myötä laiskan sohvaperunan, voisi ymmärrettävästi olla kriisin paikka. Heillä ei ole; he tiesivät kenet ottavat puolisokseen.

Mekin mieheni kanssa tiesimme naimisiin mennessä millaisen ihmisen on puolisokseen saamassa. Jo tavatessani mieheni olin luonnollinen, oma itseni. Myös ulkoisesti siis. En huijannut miestäni teeskentelemällä Milon Venusta ja sitten paljastunut menninkäiseksi antamalla yhtäkkiä säärikarvojeni rehottaa. Ei, minä olin menninkäinen alusta asti.

Tosin mies katseli kummastuneena, kun suhteemme alkuaikoina ajelin säärikarvani kesäksi pois. Piti ihan selittää, että jos mieluummin ajan ne pois shortsikelien ajan ja annan talven taas olla luonnollisessa tilassaan. Mies ei kuulema ymmärrä, miten kukaan huomaisi hentoisia karvojani ja vertasi sitten sääriäni omiinsa. No, asiasta ei ole sittemmin tarvinnut keskustella. Minä saan panostaa ulkonäkööni juuri sen verran kuin haluan. Tai olla panostamatta. Hänelle kelpaan täydellisesti omana itseäni. Ja hän minulle.

Osaan arvostaa tätä. Se on ihmeellistä. Kelpaan jollekulle omana itsenäni. Minun ei tarvitse ahtaa itseäni muottiin, johon en sovi. Eikä pitäisikään. Kiinalainen sananlasku sanoo: "Punainen ruusu ei ole itsekäs halutessaan olla punainen ruusu. Se olisi itsekäs, jos se haluaisi puutarhan kaikkien muidenkin kukkien olevan punaisia ja ruusuja." Toisin sanoen, jos olet mennikäinen, ole mennikäinen, äläkä yritä olla päivänsäde. Samoin jos olet päivänsäde, ole päivänsäde. Näin niiden, jotka haluavat olla juuri mennikäisen tai päivänsäteen kanssa, on helpompi löytää etsimäänsä.

Huokaus. Niin. Olen minä vähän idealistinen. Ja myös sitä saan vapaasti olla.

Parisuhteen päivänmatka

Eilen me päätimme tehdä matkan. Pikku-ajelun ei-mihinkään-erityisesti. Lyhyen harkinnan jälkeen päätimme yksinkertaisesti lähteä pohjoiseen. Ja niin me matkasimme. Nauroimme yhdessä hassuille teidennimille. Pysähdyimme matkan varrella ihastelemaan kulttuurinähtävyyttä. Löysimme kauniin pikkukaupungin, johon ehkä joskus teemme hääpäivämatkan, koska kannatamme kotimaan matkailua. Oli ihanaa viettää aikaa kaksin arjesta irrallaan.

Yhdessä päivässä ehtii parisuhteeseen vaikuttamaan paljon. Jopa ilman, että itse edes huomaakaan. Se voi olla hienovireistä yhteyden päivittämistä. Se voi olla myös askel kauemmaksi kuuluvuusalueelta. Tietoista tai tiedostamatonta, päivän aikana suhde ilmenee sellaisena kuin se kulloinkin on. Minä huomasin, että vierelläni on joku, jonka kanssa jonain päivänä saatan muodostaa yhden niistä pariskunnista, jotka näyttävät osaavan lukea toistensa ajatuksia.

Eilinen oli hyvä päivä suhteellemme; yhteisiä kokemuksia ja läheisyyttä. Tietenkään kaikki päivät eivät voi olla eilisen kaltaisia, vaan on oltava niitä toisenlaisiakin. Eilisten päivien ansiosta niistä vain selviää helpommin, vähemmillä vahingoilla. 

Lahjaa niin monenlaista

Joulu lähestyy uhkaavasti. Ne, jotka eivät ole vielä aloittaneet joululahjojen metsästysretkeä, saattavat alkaa pian panikoida. Ymmärrettävää. Lahjojen antamiseen liittyy monia hankaluuksia. Omat vaikeuteni lahjojen hankkimisessa liittyvät yleensä siihen, millainen lahjan pitää olla. Se ei saa olla mitään turhaa, liian kallista, liian halpaa, tarpeetonta, älytöntä, eikä ylitsevuotavan upeaa. Tai sitten minä teen tästä itselleni liian vaikeaa.

Joidenkin on vaikea ostaa oikeasti hyvää lahjaa. Toisaalta kutittavat yöpaidat ja glitter-päällystetyt enkelipatsaat opettavat sanomaan, että Tällaista minulla ei ollutkaan, kiitos erittäin paljon! Se on ekstralahjani mummilleni, joka ostaa tavallaan lahjoja itselleen. Hän ei ole koskaan oppinut, ettei maku ole periytyvää. Vaikka toisinaan saankin häneltä lahjaksi tarpeetonta ja vanhanaikaista tavaraa, voin nähdä mummini halun ilahduttaa ja antaa mieleisiä lahjoja. En voi olla arvostamatta tätä intentiota ja lämpöä lahjojen takana. Siksi kiitän aina lämpimästi. Itse kuitenkin pyrin antamaan ihmisille oikeasti mieluisia lahjoja.

Siinä olen kai tullut mummiini, että läheisille on annettava jouluna lahjoja, vaikka eivät mitään tarvitsisi. Ilahduttaminen on mukavaa ja sopivien lahjojen metsästys on jännittävää. Toisinaan myös erittäin turhauttavaa. Isäni on yksi hankalimmista tapauksista. Hän on ainakin viimeiset 20 vuotta toivonut saavansa joululahjaksi Joulurauhaa. Ei mitään muuta. Muistan lapsena ostaneeni hänelle lahjaksi Joulurauha-konvehteja, mutta niitäkään ei enää löydä. Mutta yksi hyvä ratkaisu löytyi internetistä: Joulurauha-tuote. Se on toisenlainen lahja, eettinen lahja. Sillä voin osoittaa kuunnelleeni isäni lahjatoivetta ja samalla tehdä hyvää. Kaikki voittavat. Kyseisessä puodissa on myynnissä myös kaikenlaista muuta jännää, joilla voi lahjoja kaikenlaisia päivänsankareita. Ja vaikka itseäänkin.

Äitini on kanssani samaa maata, mitä tulee lahjojen antamiseen ja saamiseen. Hän ymmärtää saavansa lahjoja joka tapauksessa, joten hän silloin tällöin antaa puheessaan livahtaa pieniä vinkkejä. Tästä on apua, koska on yksi lahja vähemmän metsästettävänä. On vain päätettävä, mikä kaikista niistä lukemattomista pikkuvinkeistä olisi paras idea. Jos äidin lahjan keksiminen on helppoa, on anoppini lahjominen on kaikkein helpointa: mieheni on äidilleen ostanut perinteisesti kalenterin jo yli vuosikymmenen ajan. Ja kukapa minä olen perinteitä rikkomaan... Yleensä hankimme siihen vielä joulukukan, jotta minultakin on jotain.

Muiden lahjat ovat ongelmallisimmat. Sisarustemme ja ystäviemme tarpeet ja halut maksavat aivan liikaa meidän budjetillemme. Pienellä budjetilla täytyy käyttää mielikuvitusta, jos oikeasti haluaa ilahduttaa. Pitää myös tuntea lahjan saajat. Esimerkiksi itsetehdyt keksit tai nekut kauniissa peltirasiassa voivat olla erinomainen lahja jollekulle (ja jollekin toiselle taas puhdasta ilkeilyä). Hyviä lahjoja on löytynyt, kun olen ennakkoluulottomasti astunut erilaisiin kauppoihin. Lelukaupasta saattaa löytää lahjoja myös nelikymppisille lapsettomille (kuten veljelleni viime vuonna).

Joskus voi olla kuitenkin syytä muistuttaa itseään, että joillekin oikeasti riittää pelkkä kortti - ja lämmin hymy.

Akka nalkuttamatta

Minuun on jostain iskostunut sellainen ajatus, että vuodessa tehdään kaksi suursiivousta: joulusiivous ja kevätsiivous. Viime vuosina tosin toinen suursiivouksista on alkanut kutistua tavalliseksi siivoukseksi. Me lähdemme miehen kanssa jouluksi toiseen kaupunkiin, joten mies ei ole halukas tekemään joulusiivousta kotonamme. Tämä siitä huolimatta, että meillä on yhteisymmärrys siitä, että kodinhoito kuuluu molempien tehtäviin.

Yksi äitini antamista parisuhdevinkeistä on, että nalkuttamisesta on vain haittaa. Olen huomannut saman. En itsekään pitäisi siitä. Sisimmässäni heräisi Homer Simpson, joka huutaisi, että You're not the boss of me! Miten kauan menisikään, että palaisin takaisin omaksi itsekseni ja rakastavaksi vaimoksi? En halua tietää. En myöskään voi odottaa miehenkään reagoivan paljoakaan eri tavalla, tosin hänen raivohahmonsa on hiljainen hidastelija, joka ei uhallaankaan tee mitä pyydetään. Sen tarkoitus on ilmeisesti saada vastapuolen hermot menemään ihan täysin.

Miten saadaan koti suursiivottua jouluksi nalkuttamatta? Meillä ei mitenkään. Siispä minä joustin ja teimme kompromissin. Suursiivous on tammikuussa, kun on mahdollisimman kovat pakkaset. Ajankohta on melko lähellä joulua ja Mies tykkää, kun saa pakastaa vuodevaatteemme parvekkeella. Näin minä saan pois alta toisen vaadituista suursiivouksista. Siivoamme kuitenkin jouluksi, mutta vain sellaisen lähtösiivouksen eli "kiva, kun ei kotiinpalattua heti tarvitse ruveta siivoamaan" -siivouksen. Onpahan myös enemmän energiaa auttaa vanhempiamme jouluvalmisteluista, ettei mennä epäkohteliaasti valmiiseen pöytään.

Nalkuttamatta oleminen on täysin mahdollista, mutta kuinka helppoa se on, riippuu myös miehestä. Luulen mieheni oppineen, että ennen nalkuttamista minulla on kaksi vaihetta: kohtelias pyytäminen ja käskyttäminen. Kun Veisitkö roskat? muuttuu muotoon Vie roskat, mies tietää, että minulla on kiireentuntua, joka helpottaa vasta, kun hommat on hoidettu. Tämän vaiheen jälkeen, stressitasostani riippuen, voi nalkutus alkaa. Hän voi siis osaltaan ennaltaehkäistä nalkuttamista. Ensisijaisesti se olen kuitenkin minä itse, joka nalkuttamista säätelee. Suustani tulee ulos juuri niitä asioita, joita itse sinne tuotan.

Aamun virkku, illan virkku

Yksi suhteemme haasteista liittyy erilaisiin vuorokausirytmeihin. Rakkaani on yökukkuja. En tiedä, mitä hän tekee yksin yön pimeässä hiljaisuudessa. Ehkä hän järjestelee työkalupakkiaan, sitoo perhoja tai mitä miehet tekevätkään omalla ajallaan. Olen joskus huvitellut kuvittelemalla rakkaani tummiin pukeutuneeksi supersankariksi, joka yön pimeydessä taistelee maailman pahuutta vastaan. Kaikki sankarit ovat yökukkujia. Heillä on myös profiili, joka on edukseen kirkasta kuutamoa vasten.

Minä puolestani olen jotain muuta. Minä olen aamuihminen. Voisin halutessani ihailla nousevaa aurinkoa. Voisin myös katsella missä järjestyksessä vastapäisen kerrostalon ikkunoihin syttyvät valot. Tavallisesti kuitenkin avaan radion ja keitän itselleni kupin teetä, jonka juon lukiessani aamulehteä.

Erilaiset vuorokausirytmit syövät yhteistä aikaamme. Viikonloppuisin, kun olemme molemmat vapaalla, minä ponkaisen pirteänä kohti uutta päivää. Mieheni puolestaan herää muutamaa tuntia myöhemmin. Tai oikeammin, hän nousee sängystä muutamaa tuntia myöhemmin. Varsinaiseen heräämiseen kuluu parin kahvikupin juomiseen kulunut aika. Vastaavasti illan tullessa minä väsähdän ja mies piristyy. Olen seikkaillut unten mailla jo useamman tunnin, kun mieheni varoen kömpii sänkyyn viereeni. Emme ole kovinkaan isoa osaa päivästä yhtä aikaa hereillä. Yhteiset aktiviteetitkin pitää suunnitelma molempien rytmit huomioiden.

Tästä seuraa haasteita, mutta erilaiset vuorokausirytmit voidaan nähdä myös luksuksena. Nuo tunnit, jotka olemme yksin hereillä, on meidän omaa aikaamme. Aamun tunnit ovat minua varten, ja voin käyttää ne miten tahdon. Voin lukea häiritsemättä, voin tanssia kuin kukaan ei näkisi tai mitä tahansa. Illan hetken kuuluvat miehelleni. Ehkä iltaisin hän tanssii kuin kukaan ei näkisi. En tiedä, olen nukkumassa.

Arkirakkaudesta

Minä sain kokea hyvän esimerkin arkirakkaudesta pari päivää sitten. Mieheni antoi minulle uskomattoman huomaavaisen lahjan. Eräässä kahvilassa myydään erittäin hyvää teetä, jota ei saa mistään kaupasta, eikä tietääkseni mistään muusta kaupungin kahvilasta. Eräänä päivänä mieheni toi minulle pienen pussillisen tuota teetä. Ohikulkiessaan Mies oli tullut ajatelleeksi kysyä mistä teetä saisi, ja muutamaa euroa vastaan kahvilanpitäjä oli sitä hänelle myynyt. Tuolla hyvin pienellä rahallisella sijoituksella hän paitsi ilahdutti minua, myös osoitti rakkauttaan ja ilmaisi minun olevan hänen ajatuksissaan. Hymyilin ja säteilin onnea, taidan iloita tästä eleestä vieläkin.

Ei (arki)rakkautta tarvitse aina osoittaa lahjoilla, eikä mielestäni yleensä pitäisikään. Arkirakkaus saa olla arkista, mutta se saa olla myös vähän hulluakin. Tuore kahvi odottamassa aamu-unista. Yllätyshalauksia takaapäin. Lettuja ja mansikkahilloa. Jalkahierontaa. Suukkoja. Läheisyyttä. Rakkaus on enemmän kuin tarkoin suunniteltu illallinen kynttilän valossa tai gondolikyyti Venetsiassa.

Joskus rakastaminen on vastaanottamista. Kun mieheni on turhautunut töihinsä tai mihin tahansa, hän tietää voivansa purkaa sen minulle. Minä otan sen vastaan ja annan sen mennä ohi. Joskus rakkaus taas on hiljaisuutta ja etäisyyttä, joskus jotain aivan muuta. Rakkaus voi ottaa niin monia erilaisia muotoja. Arkirakkaus on merkityksellisempää kuin voisi äkkiseltään odottaa. Arkirakkaus ei odota vapaapäivää tai viikonloppua. Sen ei tarvitse, koska se voi tulla puun takaa ja yllättää. Se voi olla monta pikkuruista hetkeä tai vähän isompiakin. Arkirakkaus on osa elämää, koko elämää, ei vain niitä laatuhetkiä.

Emäntä, mutta millaisen talon?

Minusta vanhat rintamamiestalot ovat upeita. Huolimatta niiden taustasta, ne voivat olla viehättävän yksilöllisiä. Ne on siis aikanaan rakennettu liukuhihna-meiningillä, kun sodasta palanneille miehille tarvittiin koteja. Tämä tuo oman historiallisen vivahteen näihin taloihin, jota lisää se elämä, mitä niissä on eletty. Se eletty elämä on pikkuhiljaa tehnyt jokaisesta rintamamiestalosta yksilöllisen. Toiset niistä viehättävät enemmän kuin toiset.

Toisinaan haaveilen salaa siitä, että hankkisimme Miehen kanssa oman rintamamiestalon ja remontoisimme sen meidän kodiksemme. Se olisi raskas ja pitkä urakka. Kyseessä on kuitenkin haave, joten se vain vahvistaisi suhdettamme, ja kotimme olisi muka-raskaan uurastuksen jälkeen niin ihana ja kodikas, että vieraamme melkein haluaisivat jäädä asumaan. Mutta vain melkein. Olisi rasittavaa yrittää heittää ystäviään ulos, että "menkäähän kotiinne välillä", eivätkä he suostuisi lähtemään.

Sellaista se on haavemaailmassa. Todellisuudessa me emme tule koskaan hankkimaan rintamamiestaloa. Remontointi ei ole ongelma. Olemme molemmat melko näppäriä käsistämme ja se saattaisi olla jopa hauskaa. Todellinen ongelma on kodin ylläpito.

Kuten jo aiemmassa postauksessani kirjoitin, minä en ole kotihengetär, eikä mieskään innosta puhkuen kotiamme siivoa. Rintamamiestalossa (ja omakotitaloissa yleensäkin) sisätilojen siivoamiseen liittyy myös ulkotyöt. Talvella lumenluontia, kesällä ruohonleikkuuta ja syksyllä haravointia. Ja ties mitä muita hommia tulisi välteltyä viimeiseen asti. Meidän ihana kotimme olisi parin vuoden sisällä viidakkomaja. Kaikkea muuta kuin haaveissani.

Onneksi, jos asunnolta vaatii tunnelmaa, vaihtoehtoja on muitakin. Nykyään kerrostalojakin on moneen makuun. Tarvitsee vain valita mieluinen vuosikymmen. Tietysti muitakin asioita on syytä ottaa huomioon kotia valitessa, mutta pysytään nyt haaveellisemmalla tasolla. Kodin voi rakentaa melkeinpä millaiseen taloon tahansa. Olen joskus jonkun kanssa kinastellut tästä. Hänelle omakotitalo oli ainoa, oikea vaihtoehto. Muut asumismuodot olivat pakollisia välietappeja. Itse ymmärrän sen mielikuvan, jota hän ajoi takaa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt minun näkökulmaani. Haluani elää tavalla, jossa kotityöt eivät vie liikaa aikaa elämältä. Omakotitalo ei ole minulle kaiken sen vaivan arvoinen. Kaikista idealistisista haaveista huolimatta mieluummin teen kodin taloon, jossa on vain se kaikkein tärkein. Voin tinkiä tilasta ja pihasta. Voin sietää rappukäytävää kaikenlaisine kulkijoineen. Voin valita siedettävän naapuruston.

Kaikkein tärkeintä minulle kodissa on tunnelma. Kodin pitää tuntua lämpimältä ja tavallaan ajattomalta. Ikään kuin siellä ei olisi koskaan kiire mihinkään. Ihana levollinen koti, jossa voi olla huoletta ja levätä. Lisäksi kodissa pitää olla rento tunnelma, joka välittyy myös vieraille. Siihen liittyy tietty siisteystaso. Koti ei ole rento, jos se on liian puhdas ja säntillinen, koska vieraat eivät uskalla nojata sohvan selkänojaan pelätessään likaavansa sen. Mutta koti ei myöskään saa näyttää siltä, että siellä pitäisi siivota.  Harmikseni meillä näyttää usein siltä, että pitäisi siivota. Ei kuitenkaan koskaan silloin, kun tulee vieraita. Ehkä pitäisi kutsua vieraita useammin kylään. Vaikuttaisin myös omissa silmissäni paremmalta emännältä.

Toisaalta, niin kuin äitini keittiössä olevassa huonetaulussa sanotaan: "Parempi vähän paskaa nurkissa kuin puhdas helvetti." Tasa-paino on tärkeää.

Vieraita kamppaava matto

Meidän residenssissämme oli yksi pikku hankaluus, johon päätin etsiä ratkaisun. Tuskinpa olisin ainoa, jota tämä asia häiritsee. Ongelma on siis se, että meidän eteismattomme on ns. koirankorvalla. Yksi nurkka repsottaa kuin ahkerasti luetun kirjan sivu. Me olemme tottuneet siihen, emmekä enää kompastele eteisessämme. Vieraita ei käy jatkuvasti, joten he eivät ole tottuneet siihen ja silloin tällöin kompurointia tapahtuu. Tällä hetkellä vieraiden mukavuutta on lisätty siten, että minä seison maton nurkalla ottaessani heitä vastaan tai saattaessani heitä ulos. Kukaan ei kompuroi, eikä minun tarvitse pahoitella ilkikurisen mattomme puolesta.

Nyt tämän blogin myötä ajattelin etsiä ratkaisun asiaan. Mattojen ei pitäisi saada näin paljon huomiota. Eteismaton tarkoitus on estää ulkoa tulevan kuran ja lian matka pidemmälle sisätiloihin, ei kampata viattomia vierailijoita.

Ensimmäinen löytämäni ratkaisu oli se, että matto teipataan ilmastointiteipillä lattiaan. Uskoisin tämän idean toimivan, jos halutaan vain päästä eroon repsottavasta nurkasta. Mutta ratkaisu ei ole erityisen tyylikäs, ja teippi hankaloittaisi siivousta.

Toinen vastaan tullut idea hyödynsi myös ilmastointiteippiä. Siinä maton pohjaan teipataan maton levyinen metallipala. Sen tarkoitus on ilmeisesti se, että metallilevy pitää maton suorassa. Käytännön toteutus ei kuitenkaan tunnu helpolta toteuttaa, ja mistä minä sopivan kokoisen metallipalasen etsin?

Kolmaskaan idea ei päätä huimannut loistavuudellaan. Silitysrauta saattaisi mennä vaihtoon, jos muovista mattoa yrittäisi silittää. Olen ehkä pelkuri, mutta en ota selvää toimisiko tämä niksi.

Lopulta alistuin siihen, ettei hyvää niksiä taida olla, vaan se toisenlainen, ilmiselvä ratkaisu. Meidän pitää hankkia parempi ja laadukkaampi eteisen matto, joka ei ala repsottamaan. Olen nähnyt monissa kodeissa eteisen maton, joka pysyy lattialla pitämättäkin. Eli sellaisia on.

Ihmeellinen hammastahna

Tiedättehän ne hommat, joita ei ole pakko tehdä heti, mutta ne kuitenkin pitäisi tehdä. Siis ne hommat, joita ei haluaisi millään tehdä ja niitä vältellessä tulee puuhailtua kaikenlaista muuta.

Tällä kertaa välttely johti minut pohtimaan mitä voisin tehdä kummilusikalleni. Se oli joskus herkuttelulusikkani. Se on täydellisen kokoinen: isompi kuin teelusikka, eli sillä saa kauhottua vähän enemmän, mutta pienempi kuin ruokalusikka, joten lusikointiin menee mukavasti aikaa. Aika kuitenkin tummensi sitä ja antoi epämiellyttävän sivumaun. Lopulta lusikka unohtui laatikon pohjalle ja siellä se lojui vuosikausia, kunnes tässä eräänä päivänä välttelin erästä hommaa ja se sattumalta osui käteeni.

Niksit ja ideat eivät salaman lailla iske mieleeni pohtiessani ongelmaa. Siksi tässäkin tapauksessa käännyin Googlen puoleen hakusanoilla alpakan puhdistus. Alpakka on halpa hopeankorvike, joten en arvellut, että sitä voisi puhdistaa hopeankiillotusaineella. Eipä minulla kyseistä ainetta kaapissa edes ole. Enkä muuten tiedä vieläkään sopisiko se tarkoitukseen. Sen sijaan Google ohjasi minut jollekin foorumille, missä joku kehotti jotakuta aiemmin asiaa pohtinutta käyttämään hammastahnaa.

Olin hetken hämmilläni, mutta eipä se nyt ainakaan voisi pilata lusikkaa, jota en ollut käyttänyt vuosikausiin. Joten kaivelin siivouskaapista puhtaan mikrokuituliinan ja kylppäristä hammastahnaa. Kuorrutin lusikan hammastahnalla ja hinkkasin lusikkaa telkkaria katsellen. Tulokset yllättivät todella. Hammastahda todellakin auttoi: tummentumat olivat siirtyneet lusikasta rättiin. Naarmuja se ei korjannut, tietenkään, muuten lusikkani kiilteli kuin uutena. Luulisin. En muista mitään päivästä, jolloin sain sen.

Innostuin oppimastani uudesta niksistä, joten välttelin mielelläni tylsää hommaa edelleenkin, joten kaivelin korurasiasta korvisparin, jonka olin hankkinut teini-ikäisenä. Nekin olivat pahasti tummuneet, mutta en ollut raaskinut hävittää niitä. Kuorrutin nekin hammastahnalla ja jatkoin rattoisaa hetkeä telkkarin ääressä. Rätti tummuu, korvikset kiiltävät ja pääsevät takaisin aktiiviseen käyttöön. Olisinpa tiennyt tämän jo vuosia sitten.

Illalla kerron miehellekin tästä niksistä. Hän katsoo minua ihmetellen. Sitten hän muistuttaa minua, että käytti tätä niksiä hopeiseen kihlasormukseensa, joka tummui polttareissa porealtaassa olleiden puhdistus- tai muiden aineiden takia. En muistanut ollenkaan. Enkä ollut tajunnut, että on miehelläni parempi niksivarasto kuin minulla. Asia pitää korjata. Onneksi aloitin tämän blogin.

Residenssin puunausvastuu

On kulunut useampia vuosikymmeniä siitä, kun itsestäänselvästi taloustyöt ja kodin puhtaanapito kuuluivat yksinomaan talon emännälle. Ja mahdollisille palkatuille kotiapulaisille. Jotka hekin taisivat olla kaikki naisia. Eipä silti, kyllähän se nykyaikanakin koti putsaantuu ensisijaisesti emännän ansiosta. Osittain syynä tähän on tottumus työnjaossa ja lapsuudenkodissa opitut mallit.

Toisaalta syy voi toisinaan olla siinä, ettei mies yksinkertaisesti tiedä, miten siivotaan. Tiedän yhden tällaisen tapauksen. Eräs leskeksi jäänyt mies huomasi yhtäkkiä, että koti on täynnä pölyä ja likaa, eikä hän yksinkertaisesti tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Äiti oli huolehtinut lapsuudenkodista, vaimo sitten omasta. Voin kuvitella, että vanha mies on ollut hädissään. Koti on kaameassa kunnossa, eikä tiedä edes, miten imuria käytetään. Lopulta hän ratkaisi asian tilaamalla ammattisiivoojat kotiinsa.

Minä en moiti tuota leskimiestä. Ei ole hänen syynsä, ettei hänen ole koskaan tarvinnut siivota. Voin ymmärtää, että vanhana on voimat vähissä siivoukseen ylipäätään, puhumattakaan siitä, että hommat pitäisi vasta alkaa opettelemaan. Jos oma mieheni olisi vuosien päästä samassa tilanteessa, minä varmaan pilven reunalla katselisin tilannetta hölmistyneenä ja häpeissäni.

Mies nimittäin osaa siivota. Tein jo hyvissä ajoin selväksi, etten ole kotihengetär. Inhoan siivoamista, joten en missään tapauksessa suostuisi vastaamaan kodin puhtaudesta yksin. Jos mieheni ei olisi tätä ymmärtänyt ja hyväksynyt, meidän suhteestamme tuskin olisi tullut vakava. Olen tasa-arvon kannattaja, ja odotan molempien tekevän parhaansa yhteisessä kodissa. Minunkaltaisteni olisi älytöntä mennä naimisiin sovinistin tms. kanssa.

Mitä kotimme siivoamiseen tulee. Se on pääasiassa minun vastuullani, mies tekee muutaman pyytämäni putsaushomman. Se ei haittaa minua, koska se ei ole yksin minun työtäni. Olen nopeampi ja tehokkaampi siivoaja, joten saan nopeammin kodin vieraskuntoon. Mies puolestaan on huomattavasti perusteellisempi siivoaja kuin minä, joskus se on aivan älytöntä. Siivouspäivinä hänet on hyvä laittaa pesuhuoneen kimppuun, jotta on poissa tieltäni, kun liihotan ympäri asuntoa ja näin pesuhuone on taatusti puhdas ja hygieninen. Ellei suorastaan steriili. Mutta molemmat ovat tyytyväisiä. Mies, koska selvisi mielestään vähällä. Ja minä, koska minun ei tarvinnut tehdä kaikkea yksin.

Muutoin työnjako erilaisissa askareissa menee kahden (tai oikeastaan kolmen) säännön perusteella:

1. Jos jompikumpi pitää kyseisestä työstä hän saa sen tehdä.

Tämä tarkoittaa sitä, että minä saan järjestellä kaapit, ja mies saa hoitaa korjaus- ja nikkarointityöt.

2. Se, jota asia häiritsee ensin, hoitaa asian.

Toimii yllättävän tasapuolisesti meillä.

Ja ”kolmas”: mies tekee, mitä pyydän. Tämän oletan toimivan niin kauan kun olen reilu asiassa. Toistaiseksi on toiminut tämä järjestelmä oikein hyvin. Tosin kumpikaan ei pahastuisi, jos joskus rahat riittäisivät palkattuihin kotiapulaisiin.

Rouvastelun aloitus

Naisesta tulee rouva avioliiton myötä. Minä aloitin rouvasteluni hieman yli kaksi vuotta sitten astuttuani avioliittoon rakastettuni kanssa. Vaikka rouvan titteli onkin oikeastaan hyödytön (en ainakaan keksi mitään käyttötarkoitusta sille) ja jäänne vanhoilta ajoilta, pidän siitä. Se tavallaan ilmaisee yhteyteni mieheeni; me olemme nyt perhe. Toki voisin marmattaa siitä, että mies on ennen ja jälkeen avioliittoa herra, mutta en viitsi. Mieluummin keskityn asian hyviin puoliin. Maailmassa ei ole liikaa kepeyttä ja lämpöä.

Nykyaikana rouvia ei arvosteta samalla tavalla kuin joskus 50 vuotta sitten. Siinä ei ole mielestäni mitään ongelmaa. Naiset ovat samanarvoisia aviosäädystä riippumatta. Minä en rouvashenkilönä ole yhtään arvokkaampi ihminen kuin ikisinkku naapurini - ja hyvä niin. Tässä blogissa käytän termiä rouvastelu, koska se kuullostaa hauskalta, ja sillä tarkoitan talouden emännän toimintaa. Aivan kaikkea siihen liittyvää. On siis selvää, että monet ei-rouvat puuhastelevat aivan samojen asioiden parissa, mutta viis siitä. Tämä blogi kirjoitetaan minun näkökulmastani, ja minä voin kutsua omaa toimintaani rouvasteluksi.

Haluan tämän blogin myötä kehittää kirjoitustaitojani, mutta toisaalta saan tästä myös syyn etsiä ja kokeilla erilaisia kodinhoitoon ym. liittyviä niksejä ja vinkkejä. En ole perinteinen pullantuoksuinen kotirouva, joten tiettyjen taitojen ja töiden harjoittelusta on minulle hyötyäkin. Toisaalta haluan pohtia myös muita rouvan elämään liittyviä asioita, joten tässä blogissa kirjoituksia voi tulla aiheesta jos toisestakin. Aika näyttää.